Friikun pahempi päivä

Tuli sitten istuttua viisi vuotta erinäisissä Euroopan parhaissa muotoilukorkeakouluissa ihan vain siksi, että pääsisin harjoittelemaan puhelinmyyntiä. Näillä avuilla sei ei tosin ole kovin tuottoisa bisnes. Myyntiartikkeli on oma työ, kohderyhmä hakusessa ja aika hyvin hukassa. Asenne on kohdallaan ja motivaatiota oli, mutta sekin hiipuu kun aikansa luukuttaa eikä mitään tapahdu.

On toki niinkin, että tämänhetkinen taloustilanne on aika vaikea tulla markkinoille, kun se on myös vaikea pysyä merkkinoilla. Slti keljuttaa, kun töitä ei ole tarpeeksi. Satunnaisilla keikoilla ei jaksaisi kitkutella, kun intoa ja taitoa parempaankin tekemisen olisi. Näillä näkymillä kieltämättä eräiden vaikuttajien puheet työn tarjonnan lisäämisestä kuulostavat irvokkailta.

Vertailun vuoksi: Asuntomarkkinoilla kuulemma pienet asunnot viedään käsistä. Yhtäkin kämppää oli ollut kaksi ostajaa kilpailemassa. Työn tarjonta ei ole kuulemma riittävä. Vain muutama sata hakijaa joihinkin työpaikkoihin.

Mitäs sitten ne muut duunit? Minäkin voisin oikein hyvin lähteä tekemään muutakin, mutta kait aika turha kuvitella, että joku ottaisi töihin toiselta alalta loikkaavan, joka luultavimmin hinkuaa takaisin omalle alalleen. Tarjontaa kun on aivan kiusaksi asti. Rekrytointikin on niin työlästä, kun pitää kahlata aivan mahdoton määrä hakemuksia läpi. Huh-huh. Eipä käy työnantajia kateeksi!

Oikea tyyppi oikeaan hommaan

On se jännää, kuinka paljon ihmiseen vaikuttaa se, millaista työtä tekee. Joskus joku työntekijä puutuu ja jähmettyy työhönsä, kun taas toisinaan toinen pääsee tai ajautuu työhön, jossa hän suorastaan puhkeaa kukkaan. Tässä kohtaa tuo kulunut kukkavertaus on todella paikallaan, niin iso muutos ihmisessä voi tapahtua. Välttämättä kyse ei edes ole työnkuvasta, vaan syynä voi olla myös työn vastuuttaminen tai työilmapiiri. Silti työn laadulla on suuri merkitys.

Monet eivät juurikaan ole valinneet työtään tai edes ammattiaan. Nuorena valitaan ammatti, johon kouluttaudutaan, sittemmin työpaikat ja tehtävät vaihtuvat ja useimmiten tekijät ajautuvat aika kauaskin alkuperäisestä ammatistaan. Se ei ole mitenkään huono asia, eikä näytä lainkaan siltä, että ajautuminen mitenkään olisi syönyt näiden ihmisten motivaatiotakaan. Paremminkin voisi sanoa, että ajautuminen on tapahtunut henkilön ominaisuuksien johdosta tai mielenkiinnon johdattelemana, tai sitten siten, että hän on itse voinut luoda toimenkuvansa tai se on muovautunut hänen persoonansa mukaiseksi. Niissä tapauksessa on varsin hyvät mahdollisuudet saada aikaan henkilöä tyydyttävä ja tehokasta tulosta tuottava työpaikka.

Usein työnantajat rekrytoidessaan ovat kovin kriittisiä henkilön koulutustaustasta tai työhistoriasta siinä mielessä, että eivät uskalla rekrytoida henkilöitä, jotka olisivat pyrkimässä sivuun aiemmalta urapolulta. Kuitenkin samaan aikaan etsitään ihmisiä, jotka uskaltavat oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Sitähän työn vaihtaminen on, ammatin vaihtamisesta puhumattakaan.

Minun työtyytyväisyyteeni on eniten vaikuttanut mahdollisuudet vaikuttaa työn tekemiseen, työyhteisö ja saamani arvostus. Yksi parhaista työpaikoistani oli Helsingin Printing, pieni kirjapaino Hakaniemessä, jossa työhöni kuului painotuotteiden kuljettaminen asiakkaille sitä mukaa kun niitä tuotannosta tuli. Muitakin hyviä paikkoja on ollut ja viihdyin oikein hyvin myös freetyössä, taas sen itsenäisyyden vuoksi.

X – Y 1 – 1

Onpa pakko taas möläyttää, kun silmiini osui Taloussanomien ikäeroja työelämässä ruotiva kirjoitus. Tuossa oli aivan vastakkaiset mielipiteet juuri esittämiäni kohtaan. Kirjoituksessa väitetään, että nuoret eivät suostuisi ohjattaviksi ja vanhat olisivat tottuneet olemaan käskytettävinä ja näin nöyränä tottelisivat helpommin. Se, miksi omat mielipiteni aiheesta ovat aivan päinvastaiset, johtunee siitä, että yksilölliset erot ovat niin suuret, että kokemukset ovat kullakin aivan erilaiset. Samoin voi olla, että eri aloja värjäävät koulutuserot. Toisilla työpaikoilla on koulutetumpaa väkeä kuin toisilla.

Kirjoituksessa väitetään, että nuoret eivät taivu käskettäviksi. Näkisin kuitenkin, että nuoret taipuvat helpommin, sillä heillä on tarve näyttää sopeutuvansa ja epävarmempi olo kokeneempien kollegojen seurassa. Toisaalta, tietysti, on niitä, joteka omistavat ainakin tämän puolen Euroopasta ja heille ei tarvitse tulla mitään neuvomaan, ainakaan vanhojen pierujen, mutta sitä tautia ei ikä paranna.

Vanhojen väitettiin taas olevan tottuneita käskytettäviä. Minun kokemukseni mukaan vanhemmat taasen saattavat olla toisaalta muutosvastarintaisia, tapoihinsa luutuneita, tai sitten omaa alaansa niin syvästi tuntevia asiantuntijoita, että he todella tietävät paremmin, mitä pitää tehdä, eivätkä siksi halua lähteä mihinkään turhiin, tai jopa haitallisiin muutoshumppiin mukaan.

Aihe on kovin tapetilla juuri nyt, kun työuria pitäisi pidentää, mutta milloin ei haluta nuoria töihin, milloin ei haluta pitää vanhoja töissä. Itse koen olevani näiden ikäryhmien välillä, tosin juuri alaa vaihtaneena junnuus välillä vaivaa ja sitä sitten kompensoin täti-ihmisen elämänkokemuksella. Olen kuitenkin päässyt aivan viime aikoina vaihtamaan ajatuksia nuorten kanssa ja se ilmapiiri on hyvinkin tuttu. Vanhempia työntekijöitä eri aloilta kuuluu tietysti tuttavapiiriini.

Kaiken kaikkiaan tuokin artikkeli löysi jyvän: on johtajan ammattitaitoa pystyä johtamaan eri ikäisiä työntekijöitä. Se on sitten kumma, että toiset johtajat saavat alaisistaan enemmän irti kuin alaiset olisivat itse voineet kuvitellakaan, kun taas toiset johtajat aiheuttavat lähinnä sairauspoissaoloja. Hyvä johtaja on todella bonuksensa ansainnut, mutta huonosta johtajasta pitää uskaltaa yrityksessä hankkiutua eroon.

Asumismuoto ja työvoiman liikkuvuus

Jo jonkin aikaa on väitetty, että omistusasuminen vähentäisi työvoiman liikkuvuutta ja heikentäisi taloutta. Pohjalla lienee amerikkalaisen taloustieteilijän Andrew Oswaldin tutkimus, jossa asiaa katsottiin kansantalouden näkökulmasta. Kaikkia hänen kantojaan ei ehkä voi soveltaa muutenkaan Suomen oloihin, koska taloutemme rakenteet ja koko ovat niin erilaiset. Tosin oma näkemykseni on täysin epä-ekonomistinen.

Itse katson asiaa ihmisen näkökulmasta. Omistusasuminen sopii keskivertoihmisen elämänkaareen hyvin. Ideaalitilanne olisi, jos nuori vielä kotona asuessaan voisi siirtyä työelämään ja säästää ensiasuntonsa oman säästöosan, joka Helsingin seudulla pienasunnosta olisi noin 15–30 000 euroa. Sen säästäminen palkasta ei vie kohtuuttomasti aikaa, jos voi asua ja syödä ilmaiseksi kotona. Ideaalitilanteessa sitten samainen nuori kohtaa kaltaisensa, pikkuyksiöt myydään ja ostetaan perheasunto. Keski-ikään mennessä ollaan jo saatu velkainen unelmien asunto, tai sitten tyydytty vähempään ja velattomaan. Voidaan jo tukea taloudellisesti seuraavaa sukupolvea. Kun eläkkeelle jääminen on ajankohtaista, asumiskulut ovat pienet ja osan asuntovarallisuudesta voi realisoida muuttamalla pienempään asuntoon ja näin saada matkustelurahaa.

Aina ei tietysti käy näin hienosti. Jo alkuun usein nuoret eivät halua jäädä äidin ja isän jalkoihin, vaan muuttavat pois kotoa heti kun rahat riittävät vuokraan. Vuokralla asutaan ainakin opiskeluaika ja sen jälkeen mahdollisesti opintolainan takaisinmaksuaika ja ehkäpä perheen perustamisvaiheen aika, jolloin on äitiyslomia ja isomman asunnon tarvetta. Näissä elämäntilanteissa asuntosäästäminen on haastavaa. Haittapuoli on tietysti se, että tulee tukeneeksi vuokranantajan vaurastumista eikä omaa vaurastumistaan. Samoin nuorten perheenperustamis- ja pätkätyövaiheessa olevien lainansaantimahdollisuudetkin ovat heikot, vaikka samoilla rahoilla maksaisi lainaa kuin vuokraakin.

Työelämän kannalta katsottuna on esitetty, että vuokralla asuvat olisivat herkemmin muuttamassa työn perässä, kun taas omistusasunnoissa asuvat olisivat juurtuneempia.  Näkemykseni vuokralaisten herkempään muuttointoon liittyy enemmänkin elämäntilanteeseen kuin asumismuotoon. Vuokralla asuvat ovat useammin perheettömiä, nuoria, vastavalmistuneita, kun taas omistusasunnoissa asuvat ovat vanhempia, vakinaisemmissa työpaikoissa olevia, perheellisiä ihmisiä. Väitän, että muttohalukkuuteen vaikuttaa enemmänkin se, että perheellä on elämä sillä paikkakunnalla. Jos toisella puolisolla on työpaikka ja lapsilla koulut, kaverit ja harrastukset, on paljon vaikeampi muuttaa kuin jos olisi sinkku. Mitä sitten asumismuotoon tulee, väitän, että ainakin Helsingin seudulla vuokralaisen on vaikeampi muuttaa kuin omistusasujan. Vuokra-asuntoja ei ole ollut sataan vuoteen tarpeeksi, jotta vuokralainen voisi olla varma asumisestaan. Kaupungin asuntoihin päässeet eivät uskalla muuttaa pois, koska takaisin on vaikea päästä. Yksityisellä asuvat pelkäävät irtisanomista. Omistusasujilla pelot ovat lähinnä kahden asunnon loukussa, jonka voi välttää myymällä omansa ennen uuden asunnon ostamista. Muut riskit ovat olemattomia. Jopa maksuvaikeuksissa omistusasujan on helpompi neuvotella pankin kanssa kuin vuokralaisen vuokranantajan kanssa. Lainaaja saa lyhennysvapaata, vuokralainen häädön.

Älä pelkää, pomo!

Paljon kuuluu puhetta ikärasismista ja vanhenevien työntekijöiden vaikeuksista saada töitä ja helppoudesta saada potkut. Toisaalta haluttaisiin helpottaa nuorten työllistymistä, toisaalta pidentää työuria pitämällä ihmiset pitempään töissä. Onneksi mistään nollasummapelistä ei ole kyse, vaikka työn kohdalla niukkuutta jaetaankin. Kaiken ikäisiä tarvitaan työpaikoilla, jotta saataisiin sekä kokemusta, tuoreutta että erilaisia näkemyksiä.

Olen myös sitä mieltä, että monilla vanhemmilla työntekijöillä on muutosvastaisuutta, laiskuutta opetella uutta ja urautumisen tuomaa tylsistymistä. Toisaalta nuorilla on mahdottoman kova usko (ohueen) osaamiseensa ja pelko osaamattomuudestaan. Nyt pitäisi vain rohkeasti nähdä jokaisen tekijän yksilöllisyys, sillä kaikki vanhemmat tekijät eivät ole muutosvastaisia, eikä kaikkien nuorten osaaminen ole ohutta. On myöskin surkuhupaisaa, että jo nelikymppisiä aletaan pitää vanhoina, vaikka vanhuus kohtaa meitä yhä iäkkäämpinä ja olemme terveempiä ikäpolvi ikäpolvelta. Toisaalta kolmekymppinenkin voi olla urautunut, kyyninen, jämähtänyt tai loppuunpalanut kun kuusikymppinen samalla opettelee uusia tehtäviä innolla ja tuo kypsiä näkemyksiä työyhteisöön. Olemme siis yksilöitä.

Jos ajattelemme rekrytointitilannetta, siinä usein työnantaja yrittää päästä helpolla: onko tuttavissa ketään, joka sopisi tehtävään ja haluaisi tulla? Tärppäisikö ilmoitus omilla nettisivuilla? Onko pakko laittaa paikka avoimeen hakuun? Avoimessa haussa rekrytoija on kiinni hyvän aikaa, kun hakuajan pitää kestää X aikaa, hakemuksia tulee luultavimmin satoja, kaikki ne on käytävä läpi, arvioitava ja valittava haastateltavat. Käytävä heidät läpi, tehtävä valintoja, joiden kanssa työyhteisön on elettävä seuraavat vuodet, jos hyvin käy. Valinta on tehtävä varmalla pohjalla, riskit minimoidaan eikä villejä kortteja kokeilla.

Mikä uhka sitten on viisikymppinen? Voi tietysti olla, että vanhempaa on hankala ottaa alaisekseen, mutta toisaalta isommissa yrityksissä rekrytoija ei ole välttämättä sama henkilö kuin tuleva esimies. Pelätäänkö, että tyyppi kupsahtaa kesken töiden? Tuskin sitäkään, aika tervettä sakkia ollaan vielä tuossa iässä. Eräässä keskustelussa nousi esiin epäilys, että vanhemmat työntekijät koetaan hankaliksi. Hankaliksi siinä mielessä, että kaikkia menettelytapoja ei välttämättä niellä, saatetaan jopa tehdä ehdotuksia ja aloitteita. Minusta tällainen kuulostaa juuri hyvältä tyypiltä: haluaa kehittää työtään, osaa sen niin hyvin, että pystyy tekemään aloitteita. Ei muutosvastarintaa vaan suorastaan muutoshalukkuutta. Olisiko tässä esimiehellä paikka katsoa peiliin ja päättää lopettaa oma muutosvastarintansa?

Minusta hyvä esimies on sellainen, jonka ego kestää myös muiden hyvät ideat. Esimiehen tehtävänä on innostaa alaisiaan ja olla kehityksen moottorina. Pitäisi osata ottaa kaikkien ideat vastaan ja kehittää niistä parhaat riippumatta siitä, kenen suusta ne ovat tulleet. Se olisi kaikkien etu eikä tarkoita sitä, etteikö esimies olisi tehtäviensä tasalla. Päin vastoin, hyvällä pomolla ego kestää myös taitavia alaisia. Elä pomo pelkää, en minä sinun tuoliasi keikuta.

Freet vai omat?

Trendinä jo jonkin aikaa on ollut ulkoistaa omia työntekijöitä ja käyttää enemmän freelancereitä. Minullehan se sopii, koska olen freelanceri ja työt tulevat siis minulle ja kaltaisilleni. Tämä suuntaus kiehtoo monia muotoiluintensiivisiä yrityksiä. Tuntuu, että kenelläkään ei enää ole omia muotoilijoita, tai jos onkin, määrää on vähennetty, tai jätetty vain osa osaamisesta, esimerkiksi muotoilujohto ja tekniset suunnitelijat. Sitten vain pidetään ikkunat auki, niin sieltä kohta tulvii luukun täydeltä uusia ideoita.

Tämä toimii näin, kun yritys on riittävän iso ja tunnettu. Silloin riittävän moni suunnittelija älyää tarjota ideoitaan ja yrityksellä on varaa valita. Jos yrityksen tunnettuus ei ole hyvä, suunnittelijat eivät ehkä tulvaksi asti ole jonossa ovella. Silloin, kun tarjontaa on, se on varmasti monipuolista, koska ideat tulevat milloin keneltäkin suunnittelijalta. Ostaja voi keskittyä poimimaan itselleen sopivimmat.

Suunnittelijalle tämä on haastavaa, koska omaa työtään pitäisi osata myydä ja siinä olemme tunnetusti aika huonoja. Lisäksi myyntitaito ja suunnittelun intohimo ei aina osu saman kynän varteen. Suurin haaste on mielestäni hinnoittelussa. Ala ei ole kovin hyvin palkattu, eivätkä tekijät aina osaa hinnoitella töitään. Kun yritys ostaa jo tehtyä työtä, on muitettava, että kaikki suunnittelutyö, jota työhön on upotettu, pitää laskuttaa. Myös markkinointikulut ja muut työhön liittyvät kulut pitää saada peitettyä. Ongelmia tulee, jos kauppa ei käy, silloin ei tietysti kaikkia kulujakaan saa millään peittoon, muuten se ainoa myyty työ maksaisi miljoonan. Rahasta ei tälläkään alalla juurikaan puhuta, vaikka kyllä pitäisi. Samoin olisi hyvä jakaa näkemyksiä siitä, mikä on kohtuullinen määrä markkinointikuluja kutakin työtä kohti tai miten kiinteitä kuluja peitetään.

Ideaalitilanne tekijälle olisi, että teettävän yrityksen kanssa tulisi vakituinen suhde. Se olisi myös teettäjän etu, kun tietäisi minkätasoista ja -tyylistä suunnittelijalta on tulossa. Töitä voisi tehdä yrityksen lähtökohdasta käsin eikä siitä, mitä kuvittelee yrityksen tarpeiden olevan nettisivujen ja huhujen perusteella. Nyt suunnittelija yrittää olemassa olevan sortimentin perusteella arvailla, mitä yritys tarvitsisi, käyttää pari viikkoa luonnosteluun ja saa kuulla, että ei kiinnosta. Parasta on, kun suunnittelijalla on muutama vakiasiakas. Silloin heitä pystyy palvelemaan joustavasti ja on vielä aikaa kertakeikoille ja kilpailutöille. Silloin voi tehdä työn terveistä lähtökohdista asiakkaan kanssa keskustellen.

Kovasti monet haikailevat muotoilun kultaisille vuosikymmenille, jolloin tehtiin nyt jo klassiseksi muodostuneita muotoilutuotteita. Silloin tehtailla oli muotoilijoita töissä, jotka kuukausipalkalla tekivät kaikenlaisia kokeiluja ja materiaalitutkielmia. Sellaiseen ei enää kellään ole aikaa. Ei edes koulussa.

Elämän tärkeimmät taidot

Jostakin olen antanut itseni ymmärtää, että näinä aikoina työntekijän (ja varsinkin sellaiseksi aikovan) tärkein taito on työnhakutaito. Joillakin se on ihan luonnostaan, toisille se on vaikeampaa. Ne, joilta työnhaku sujuu luonnostaan, kilauttavat haluamansa työpaikan pomolle ja ilmoittautuvat töihin. Ne, joilta se ei käy luonnostaan, hakevat päät punaisina kaikin keinoin, eivätkä onnistu.

Työnantajapuoli vinkuu työvoimapulaa, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Olettavatko yritykset, että jokaiseen tehtävään olisi yhteiskunnan varoilla täsmäkoulutettu, alle 25-vuotias, viittä kieltä puhuva, korkeakoulutettu ja kokenyt spesialisti? Puheista saa sellaisen käsityksen, että yritykset ovat halukkaita ottamaan kenet vain täyspäisen töihin, mutta totuus taitaa olla se, että he ottavat kenet tahansa työnhakutaitoisen töihin. Eikö HR-väki osaa katsoa ihmisten läpi sen verran, että näkisivät, kuka pärjäisi työssä ja kuka on oppinut myyntipuheet ulkoa?

Ehkä yrityksiin juuri haetaan työnhakutaitoisia henkilöitä. Sehän osoittaa heiltä dynaamisuutta, todellista eteenpäinpyrkivyyttä. Kun työnhakutaito on tärkein osaaminen, ei tokikaan kannata heittää hyvää taitoa hukkaan, vaan kannattaa aloittaa uusi prosessi heti uuteen taloon kotiuduttua.

Voisiko ratkaisu olla työnvälitys? Voisimme vaikkapa ideoida paikan, jossa työnhakijat ja työnantajat kohtaavat. Paikan, jossa ammattilaiset arvioisivat työntekijöiden osaamista ja soveltuvuutta sekä työpaikan sopivuutta. Työnvälitystoimisto?

Onnistumisen resepti

Jack Welch, entinen GE:n toimitusjohtaja, antoi menestyksen reseptiksi "Hieno elämä on sellainen, että teet täysillä mitä ikinä teetkin. En pidä haalimisesta, vähän tuota ja vähän tätä. Mitä ikinä valitsetkin, tee se täysillä, älä jää sivuun. Älä ole arvostelija." (Taloussanomat 28.9. Elina Ranta). Welch on melko kiistatta onnistunut elämässään. Tämä onnistuminen tuli jo aamulla Hesaria lukiessa mieleen, kun näin kustantajan ilmoituksen, jossa onniteltiin Mauri Kunnasta tiedonjakopalkonnon johdosta. Nämä kaksi sankaria painivat aivan eri lajeissa, mutta kumpikin on selvästi löytänyt oman alansa ja saanut siitä itselleen elämänuran. 

Olen samaa mieltä, että mitä ikinä teetkin, kannattaa tehdä se täysillä. Sivusta katsominen ja toisten arvostelu ei ole hedelmällistä. Arvostelulla ymmärrän negatiivista julkista puhetta. Sensijaan toisten töiden analysointi ja parempaan pyrkiminen on minusta oikein hyvästä. Toinen asia, josta olen hieman eri mieltä Welchin kanssa, on haaliminen. Itse haalin kaikenlaista osaamista, enkä näe sitä haitallisena, päinvastoin. Tosin tässä saattaa olla alakohtainen ero: talousihmisen pitää varmaankin fokusoitua tarkemmin, kun taas muotoilijalle on ihan hyvästä kyetä ymmärtämään asioita laajemmin, jotta pystyisi luomaan rajoja rikkovia uusia ajatuksia. 

On mieltä lämmittävää nähdä ihmisiä, jotka viihtyvät työssään. Liian usein näkee heitä, jotka eivät viihdy. Tuossa samassa Welchistä kertovassa jutussa viitattiin ihmisten lokerointiin hyviksiin ja pahiksiin. Hyviksille annetaan palkkioita, pahiksille kenkää. Tuo on minusta yksisilmäistä, eikä meillä Suomessa ole varaa hukata "heikomman aineksen" luovuutta ja kykyjä. Niin monesti voidaan nähdä, miten pienistä asioista ihmiset joko painuvat maan rakoon ja halvautuvat henkisesti, tai sitten saavat aivan mieletöntä potkua tekemiselleen ja yltävät uskomattomiin saavutuksiin. Jo koulussa alkaa usein se kierre, jossa toiset menestyvät ja toiset jäävät jalkoihin. Kyse ei ole pelkästään lahjakkuudesta, sillä hyvin menestyvissä näyttää olevan yhtä lailla lahjakkaampia ja lahjattomampia kuin heikommin menestyvisäkin. Lahjakkuus toki helpottaa menestystä, mutta ei takaa sitä. Samoin vähemmät lahjat eivät estä menestymistä, vaikka vaikeuttavatkin sitä. 

Mitä tehdä? Mitäs jos kannustettaisiin lapsia jo kotona ja koulussa? Jos kotoa ei ole saanut kannustusta, koulu voisi paikata. Jos kotona on hehkutettu vähän liikaakin, koulu voisi tasoittaa ja osoittaa, että olet hyvä, mutta huomaathan, että muutkin ovat hyviä. Eipä kolaus olisi niin kova heti aikuisuuden kynnyksellä. Mitäs jos jokainen lapsi voisi jo koulussa kokea olevansa hyvä jossakin asiassa?

Olen huomannut, että jos ihmistä kehutaan jossakin asiassa, hän tekee sen entistäkin paremmin, ilolla ja ylpeydellä. Haukutut päätyvät alisuorittajiksi. Meillä ei ole varaa kasvattaa isoa alisuorittajien kerhoa. 

Työttömien aktivointia

Viime päivinä on kovasti keskusteltu hallituksen kaavailuista työttömien aktivoimiseksi. Viimeaikoina itsekin työttömyysturvaa nauttineena nämä toimet herättävät paljonkin ajatuksia. Parasta on tietenkin se, että asialle halutaan tehdä jotain, ja toisaalta se, että tulee keskustelua.

Vapaa, 300 euron tulo, on hyvä alku. Suunta on oikea, mutta summa pieni. Ehkä näin kuitenkin mahdollinen toteuttaa. Hyvin pienituloisia se ei lohduta, koska summa vähennetään toimeentulotuesta joka tapauksessa. Parempituloisia asiantuntijoita taas se ei lämmitä siksi, että se vastaa vain vajaan päivän tuloa. Jos vain yhden päivän saa kuukaudessa tehdä töitä, se ei paljoakaan aktivoi tai tuo mahdollisuuksia löytää pitempiaikaista työtä. Jos taas tienaa 305 euroa, menee taas tukien laskenta uusiksi ja tuolla 305 eurolla pitää selvitä seuraavat pari–kolme kuukautta, kun viranomaiset laskevat soviteltua päivärahaa. Taisi jäädä vuokra maksamatta?

Vastikkeellinen sosiaaliturva sai aikamoisen täystyrmäyksen lehdissä, vaikka minusta osin suotta. Luin Hesarista, että kyseessä olisi systeemi, jossa työttömän taidot kartoitettaisiin ja sen perusteella hänelle osoitetaisiin työ, jota hän tekisi tunnin tai pari päivässä. Mahdollisesti voisi saada jotain kannustinrahaa tästä. Systeemi vaikuttaa aika työläältä viranomaisille, mutta toisaalta voisi todella hyödyttää työtöntä. Joka päivä pitäisi lähteä ihmisten ilmoille, tekisi jotain hyödyllistä ja silti olisi vielä aikaa hakea niitä oikeita töitä. Jos työ olisi heti aamuisin, olisi tikkana jo kymmenen aikaan tekemässä jotain muuta. Siinä on myös mahdollisuus löytää itsestään uusia kykyjä ja kokeilla uutta alaa, jos oma ala ei työllistäkään.

Työssäkäyntialueen muuttaminen siten, että 1,5 h:n työmatkan piiristä olisi otettava työ vastaan, on taas mielestäni täyttä huttua. Palkan pitäisi olla aika hyvä ja työn kiinnostava, että todellakin haluaisi ottaa työn vastaan noin kaukaa. Työnantaja ei todellakaan halua palkata työntekijää, joka ei halua tulla. Varsinkin, kun mihin tahansa työhön on aina tulijoita. Reilu vuosi sitten, kun palkkasin vanhemmilleni kotiin lähihoitajan, sain parissa päivässä toistakymmentä hakemusta, joista kaikki olivat asiallisia ja jokainen heistä olisi varmasti halunnut tulla töihin. Otin sitten sen, joka asui lähellä. Olisi ollut mielestäni järjetöntä ottaa töihin joku, jonka työmatkaan menee puolitoista tuntia aikaa, jos palkka on alle 2000 kuussa. Vika on siinä, että töitä ei ole. Miksi kukaan haluaisi siihen työpaikkaan jonkun matkojen takaa, kun lähempääkin löytyy hyviä tekijöitä? Työnantaja laskee oitis, että tekijä ei kauaa jaksa niin pitkää työmatkaa. Hyvä juttu esityksessä on se, että työmatka laskettaisiin ajassa, eikä kilometreissä.

Mitäs, jos hallitus vaikka tekisi esityksen itsensätyöllistämisen ja pätkätyön helpottamisesta, työn ja työttömyysjaksojen saumakohtien korjaamisesta, tai vaikkapa työnvälityksen aloittamisesta?

Ahneutta ja toimeentuloa

Eilisessä Hesarissa oli hieno juttu "Omistajan oikeudella" Sunnuntaisivuilla. Se käsitteli lähinnä yritysten tarkoitusta ja voitonjakoa. Jutussa kyseenalaistettiin mm. voiton tavoittelu osakeyhtiöiden ainoana päämääränä. Olen varmaan ennenkin rutissut siitä, miten lyhytnäköistä on voiton maksimointi. Kun tarkastelujaksot ovat neljännesvuoden mittaisia, tavoitteena tietty voitto, palkkiona muhkea bonus, palkkajohtaja tekee mitä vain sirkustemppuja, jotta luvut saadaan kääntymään oikeanlaisiksi. Seuraava kvartaali onkin sitten seuraavan palkkajohtajan päänsärky. Ihmetyttää myös, miksi palkkajohtajalle maksetaan muhkeat bonukset silloinkin, kun firmalla menee huonosti? Tai jos hän saa potkut huonosti hoidetun homman johdosta?

Minusta on ihan oikein, että jos joku keksii hyvän liikeidean, toteuttaa sen ja onnistuu luomaan itselleen vaurautta, on sen kyllä ansainnut. Samoin vaikka tavallaan vaikkapa paperimiehet vahvalla ammattiyhdistysliikkeellä onkin ampunut itseään jalkaan, olen myös sitä mieltä, että jos firma tuottaa hyvin, on reilua jakaa hyvää kaikille portaille. Johtajat eivät yksin tee tulosta, siihen tarvitaan myös hyviä alaisia. Johtajan rooli on vastuullisempi ja merkittävämpi kuin alaisten, siksi johtajan palkkionkin on oltava suurempi. Rajansa silti kaikella!

Tuloerot ovat revenneet Suomessa nopeammin kuin monessa muussa maassa ja syynä on ahneus. Tämä palkkajohtajien kerho jakaa keskenään pestit, sopii keskenään palkat ja hokee julkisuudessa, kuinka on pakko maksaa, jotta hyvät tyypit eivät valuisi maasta pois. Tosiasiassa kukaan ei halua suomalaisia johtajia mihinkään. Eikä ulkomaiset johtajat kaikki ole viisaampia kuin suomalaiset. On hyviä johtajia ja huonoja johtajia, huonoja on myös hyvillä paikoilla ja hyviä huonoilla paikoilla. Lisäksi noisjohtajat tekevät parempaa tulosta kuin miesjohtajat, pienemmällä palkalla, eikä naisia siltikään näy johtopaikoilla. Hyviä johtajia ei siis haluta, vaan halutaan sopivia. Niinkuin meidän Reiska, Leka ja Petu. Valitkaa niistä, maksaa vain parikymmentä tonnia kuussa plus bonukset.

Sitten vielä se yhteiskunnallinen ulottuvuus. Minusta Suomalaisessa yrityskulttuurissa yleisesti ottaen on kova moraali. Veroja maksetaan, maksetaan oikeita palkkoja ja pyritään pitämään työntekijöistä huolta. Se onkin kannattavaa, koska hyvinvoiva työntekijä on myös tuottava työntekijä. Toki heiltä on lupa vaatia myös tulosta. Sitten on nämä muutamat, jotka huutelee tätä pörssimantraa: Ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa. Hesarin jutussa kyseenalaistettiin se osoittamalla, kuinka heterogeeninen joukko osakkeenomistajat ovat ja kuinka ristiriitaiset tavoitteet heillä on. Esimerkkinä esitettiin, että öljy-yhtiö BP:n osakkaalla saattoi olla toimeentulo rantaturismissa kiinni, kun yhtiö pihisteli ympäristövastuissaan ja aiheutti mittavan ympäristökatastrofin. Siinä katastrofissa meni sitten se toimeentulo, kun rannat pilaantuivat. Tuo näkemys johtaa minusta muutenkin laajempaan kokonaisuuteen: Osakkeenomistajat ovat ihmisiä, yhteiskunnan jäseniä ja kansalaisia. Yhteiskunta olemme me. Yhteiskunta tarjoaa työvoimaa, johtajia, maata, teitä, talousjärjestelmiä jne. Kaikki me olemme osa yhteiskuntaa, eikä ole mahdollista erottaa siitä yrityksiä omaksi saarekkeekseen, koska ne eivät ole mitään ilman yhteiskuntaa.

Yritys saa tietysti tuottaa voittoa, eikä se ole edes paheksuttavaa. Voiton mahdollisuus saa ihmiset toimimaan. Osakkaat sijoittavat rahaa voiton toivossa. Työntekijät sijoittavat osaamistaan ja aikaansa rahan vuoksi. Saattavat tehdä jopa vähän enemmän, jos luvassa olisi palkankorotus tai bonus. Yhteiskunta sijoittaa infraa, koulutusta, järjestelmiä ym. saadakseen yhteiskunnan tuottamaan itselleen toimeentuloa. Loppujen lopuksi me kaikki syömme, kulutamme vaatteita ja asumme jossakin, olimme töissä tai emme. Toiset isommalla rahalla kuin toiset, mutta köyhinkin kuluttaa loppujen lopuksi huomattavan summan rahaa perustarpeiden tyydyttämiseen. Jos hänellä ei ole töitä, meidän muiden on kustannettava tuo perustarpeiden vaatima kulutus. On siis edullisempaa saada ihmiset töihin kuin maksaa se kulutus heille meidän muiden töillä.

Yrittäjät ja yrittämisen riskit

Nyt on puhuttu paljon pätkä- ja silpputöistä ja nehän koskevat aina vain suurempaa joukkoa työntekijöistä. Itsekin kuulun siihen joukkoon, samoin kuin moni muukin luovien alojen tekijä: graafikot, valokuvaajat, muotoilijat, kääntäjät ja kirjoittajat, moni meistä on freelanceri, pätkätyöläinen tai toiminimi-ammatinharjoittaja. Samaan nippuun tavallaan tulevat nykyään myös monet matalapalkka-alojen tekijät: tarjoilijat, jätskinmyyjät ja kiireapulaiset.

Luovilla aloilla tilanne on useimmiten oma valinta. Palkkauskin on ollut kohtalaisen hyvä, joten pätkittäisyys ei ole haitannut. Ollaan enemmän yrittäjähenkisiä tekijöitä. Viime vuosina tosin palkkaus monilla luovilla aloilla, etenkin valokuvaajilla ja kääntäjillä, on laskenut hälyttävästi, joten yhä harvemmalla on enää varaa harjoittaa omaa ammattiaan. Perässä ovat kovaa vauhtia tulossa graafikot, joiden määrä on kasvanut paljon nopeammin kuin laatu. Alalle on koulutettu paljon nuoria, jotka osaavat käyttää tietokonetta, mutta eivät tunne painotekniikkaa tai tunne värijärjestelmiä. Kaikkea sellaista voi tietysti oppia, jos intoa ja halua löytyy. Toki myös hyviä tekijöitä on, mutta kirjo on valtava. Kaikki kuitenkin ovat tarjolla, eikä innokkaat, itseoppineet nuoret osaa vielä hinnoitella työtään, eivätkö tosin aina osaa sitä myöskään saattaa loppuun asti. Alan maine laskee. Välillä kuulee, että siskonpoika teki firman nettisivut. Hienot tuli, mutta ei ne toimi ja homma jäi kesken. Olisiko sittenkin kannattanut palkata ammattilainen?

Ravintola-alalla kuulemma käytetään paljon työsopimuksia, joissa työaika on määritelty 0–40 tuntia viikossa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että töitä on tai ei ole ja palkkaa maksetaan sen mukaan. Kuitenkin pitäisi olla käytettävissä, jos kutsu tulee. Tuntipalkoissa ei ole mitenkään huomioitu pätkittäisyyttä. Minun logiikkani mukaan tällaisissa sopimuksissa pitäisi olla korkeampi tuntihinta tai varallaolokorvaus. On vaikea kuvitella, että baarimikko tai tarjoilija olisi tasavertaisesa neuvotteluasemassa työnantajansa kanssa, kun työn ehdoista, palkkauksesta ja varallaolosta sovitaan. Jos töitä ei ole, on otettava kaikki vastaan, mitä saa, jotta voisi turvata toimeentulonsa. Jos kuitenkin sopimus on tuollainen 0–40 h/vko, se ei lupaa mitään. Sensijaan se kielii siitä, että työnantaja on ulkoistanut yrittäjän riskinsä työntekijälle.

Tyypillisesti ajatellaan, että työnantaja ja työntekijä sopivat keskenään työstä ja siitä maksettavasta korvauksesta tasavertaisesti. Usein työnantajalle riski sopimuksessa on, että yksi rekrytointi epäonnistuu. Työntekijälle riski on, että toimeentulo loppuu. Mitä nämä tarkoittavat? Työnantajalle esim. 1/50 työntekijästä ei ole sopiva / ei tule töihin / aiheuttaa ongelmia työyhteisössä tai taloudessa. Työntekijälle asunnon myymistä, perheen hajoamista, lasten huostaanottoa. Riskit ovat aika erilaiset.

Työnantajasta pitää pitää huolta, koska työnantajan pitää pystyä tarjoamaan töitä. Jos taloudelliset riskit ovat liian suuret, työnantaja ei uskalla palkata ketään, teettää liikaa töitä olemassaolevalla henkilöstöllä tai turvautuu sopimusten kiertämiseen, kuten 0–40 h/vko -sopimuksissa tapahtuu. Jos taas työntekijöistä ei pidetä huolta, ihmiset kokevat tulevansa epäreilusti kohdelluiksi, turhautuvat ja kapinoivat. Siksi meillä on hyvinvointivaltio, että hyväosaisten ei tarvitsisi eristää asuinalueitaan piikkilanka-aidoin, vaan jotta hekin voisivat kävellä rauhassa kadulla ja käydä kulmakuppilassa kahvilla ilman pelkoa vähäosaisten hyökkäyksistä. Sitä mahdollisuutta ei todellakaan ole kaikkialla. Viimeisten vuosien, tai paremminkin parin viime vuosikymmenen aikana tuloerot Suomessa ovat kasvaneet käsittämättömän paljon, eikä yhteiskuntarauha ole taattu, jos muutosta ei saada aikaiseksi.

Kaikkien pitäisi saada harjoittaa ammattiaan ja saada siitä riittävä toimeentulo. Ammatin vaihtamisen pitäisi olla helppoa silloin, kun työlle ei ole ostajaa. Pitäisi voida koota toimeentulonsa myös pienemmissä palasissa. Työn tekemisen ei pidä johtaa toimeentulo-ongelmiin.

Puuhastelua ja työtä

Kaduilla kulkee ihan vapaana monenlaista puuhastelijaa. Osa puuhastelee työpaikoilla, osa harrastuksissa, osa muuten vain. Toisinaan puuhastelusta maksetaankin, toisinaan ei. Sitten on niitä, jotka tekevät töitä. Mikä sitten on ero? Puuhastelu on sellaista kevyttä tekemistä, ei kovin tavoitteellista. Pikkuhommien hoitamista. Työ on tavoitteellista.

Joillakin on aika kiire. He ovat useimmiten niitä puuhastelijoita. Koko ajan on puuhaa, eikä valmista tahdo tulla millään. Kiireisimmät eivät useinkaan ole tehokkaimpia. Toisinaan kiireisellä voi kulua puoli tuntia sen selittämiseen, kuinka kamala kiire nytkin juuri on. On siinä puuhaa kerrakseen! Sitten on niitä, jotka saavat paljon aikaan, mutta silti heillä on aina aikaa pysähtyä keskustelemaan ja kuuntelemaan toviksi.

Voisiko noita puuhastelijoita saada tekemään oikeita töitä? Kuka neuvoisi, miten asiat organisoidaan ja kuinka aika riittää? Vai onko ongelma siinä, että puuhastelijat eivät itse tunnista tekemisessään mitään ongelmaa?

Puuhstelu on ihan hyvästä toisinaan. Kotona on mukava puuhastella. Sitä voi ajatella ihan jotain muuta ja samalla tulee vaikkapa pölyt pyyhittyä. Se on puuhastelua. Tai puuhastelee joulukortteja tai ompeluksia. Onhan se kiva, kun saa uden mekon tai nipun joulukortteja.

Tässä lähestytään jo työtä. Ero vain on siinä, että puuhastelu ei tuota. Moni tekee jotain mieleistä puuhaa ja toivoo saavansa siitä elannon, mutta valitettavasti se jää usein puuhasteluksi. Ei siksi, että toiminta ei olisi tavoitteellista, vaan siksi, että lähes samaan lopputulokseen pääsee murto-osan panostuksella jollakin tehokkaammalla tavalla. Esimerkiksi sopii vaikkapa villasukkien kutominen. Se on mukavaa puuhaa, mutta kenelläpä olisi varaa maksaa käsinkudotusta sukkaparista sellaista hintaa, että kutoja saisi edes minimipalkan? Niinpä myytävät, käsinkudotut villasukat maksavat suurinpiirtein saman verran kuin langat sukkapariin lankakaupassa. Kutojalle jää kutomisen ilo. Ihanaa, että joku haluaa puuhastella sukankutimien parissa, muuten minulla varpaat palelisivat.

Projektityökaluja

Teen kaverin kanssa pientä väliprojektia apuväliseistä. Löysin toisen kaverin suosituksesta mukavan projektityökalun, joka toimii kuin keltsilaput. Sen nimi on Trello, ja eilen otin sen käyttöön. Keltsilappuja näissä hommissa kuluu, niillä on kätevä organisoida ajatuksia, ryhmitellä, purkaa ja järjestellä. Trello toimii samalla ajatuksella: siinä voi tehdä listoja, joihin saa tekstilaatikoita. Noita laatikoita (keltsinkorvikkeita) voi mukavasti hiirellä siirrellä paikasta toiseen, lisäillä ja siirtää näkyvistä.  Niihin voi sitten kirjoitella tehtävät, aikataulut, ideat tai kauppalistan, mitä nyt tarvitseekin. Käyttöönotto oli aika helppoa. Ensin tietysti vähän hakemista, mutta nopeasti pääsin tekemiseen kiinni. Hyvin suunniteltu palvelu, eikä peruskäyttö maksa mitään.

Muutamaa projektinhallintaohjelmaa on tullut kokeiltua. Monet niisät olivat kaoottisia, epäkäytettäviä, kankeita ja hankalia opetella. Varsinkin opiskeluaikana oli varsinainen riesa eri järjestelmistä, kun joka projektissa ja kurssilla oli oma hallintatyökalu, infokanava, tiedotusväylä ja muistiinpanojako. Lopputulos oli järkyttävä kaaos. Tieto kulki lopulta kuitenkin ihmisten välillä kahvipöytäkeskusteluissa ja käytävillä huudellen. Jos ei sattunut olemaan samassa kaffepöydässä, jäi tieto niihin sirpaleisiin, joita omiin silmiin oli sattunut. Lisäksi joka järjestelmään oli omat salasanansa, joiden vaatimukset olivat sen verran ristiriitaiset, että samoja ei voinut käyttää. Lopputulos ei toiminut.

Kilpailu ja vaihtoehtojen tarjoaminen on oikein hyvä asia, mutta joskus kiukuttaa, kun ei ole sitä yhtä järjestelmää, jota voisi käyttää kaikkialla. Monopoli vai laaja kilpailu? Samaa mietin ohjelmistojen kanssa, onko parempi se, mikä on graafisella puolella, eli yksi ohjelmantuottaja (Adobe), vai 3D-puolen laaja kilpailu? Graafisen alan ohjelmista tietää, että kun nuo osaa, niin pärjää ja hinta on parin tonnin luokkaa. 3D-puolella hinnassa on yksi numero enemmän, eikä yhteensopivuudesta muiden kanssa voi olla varma. Opettelet yhden ohjelman ja sitten toisen ja kolmannen… Toki niissä on yhtäläisyyksiä, mutta silti. Ei ole valmis tämäkään maailma, vaikka aika hyvä onkin.

Osta sie, tännään suat halavalla!

Tänään on ollut asiakashankintapäivä. Olen siis roikunut lähes koko päivän puhelimessa lörpöttelemässä enempi ja vähempi potentiaalisten asiakkaiden kanssa. Myyntityö ei todellakaan ole minun heiniäni, vaikka höpöttelijä olenkin. Joidenkin kanssa on helpompi jutella kuin tosten, varmaan paljon sen mukaan, mihin tilanteeseen sattuu soitamaan – onko juuri joku ikävä homma kesken vai oliko henkilö juuri palaamassa mukavalta kahvipaussilta mukavien ihmisten parista. Nämä myyntihommat on kuitenkin ihan kivoja, kun vastapuolet ovat yritysten edustajia, jotka tekevät bisnestä kukin alallaan ja bisneksen tekoon kuuluu kaikenlainen ostaminen ja myyminen. Siksi yleensä myyntisoittoihinkin suhtaudutaan vähintäänkin asiallisesti. Paljon saa kuitenkin luurissa heilua, ennen kuin saa jotakin konkreettista aikaan. Ehkä joku oikea myyjä olisikin jo saanut ainakin tuplasti aikaan, mutta veikkaan, että tälläkin keinolla duunia löytyy riittävästi.

Vielä kun osaisi kertoa vetävästi osaamisestaan. Se tuntuu olevan koko alaa vaivaava ongelma. Ne pärjäävät, jotka ovat hyvä myymään, mutta monta hyvää tekijää olen tavannut, jotka eivät vain saa työtään kaupaksi, ihan vain siksi, että eivät osaa sitä myydä. Pitäisi olla joku agentuuri.

Tein viime viikolla materiaalia omaa myyntityötäni varten. Otin siis lusikan kauniiseen käteen ja totesin, että pätee ne samat säännöt minuun kuin muuhunkin. Jotain tarttee tehdä, että jotain saa aikaiseksi ja paras tehdä se kunnolla. Laitoin siis portfolion kuntoon, vastaamaan paperiversiota, jota myös korhustin. Tein myös pienen läpyskän jaettavaksi. Paperiportfolio ja läpykät on painossa, kortteja teinkin jo jokin viikko sitten.

Yksi kilpailujuttukin on tekeillä, kiinnostava juttu, koskee nimittäin apuvälineitä. Sitä on kiva pohdiskella.

Free- vai palkkatyö?

Kas siinäpä pulma. Ollako vai eikö olla? Tämä on ollut minun kesäpulmani. Kesän mietin ja nyt olisi johtopäätösten aika.

MITÄ LÖYTYY?
Onko todennäköisempää, että työllistyisin freenä vai "normaaliin" palkatyöhön? Ennen opiskeluja tein pitkään freetöitä ja se toimi hyvin. Joskus töitä oli enemmän ja joskus vähemmän, mutta aina oli jotain kuitenkin. Tosin silloiset vakiasiakkaat ovat kadonneet, kun olin pari vuotta ulkomailla ja kaikkiaan viisi opiskelemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Toisaalta, jos ei ole freeasiakkuuksia, niin eipä ole sitä vakityötäkään nyt. Kumpaa siis olisi helpompi hankkia? Tuurikysymys, sanoisin. Freetöitä on ollut nyt kesälläkin, mutta liian vähän, jotta sillä pärjäisi.

SAAKO RAHAA?
Siis riittävästi? Palkkatyössä pitää keskustella kerran ja sitten se raha tulee kuin Manulle illallinen, joka kuukausi, indeksikorotuksineen ja lomarahoineen, sinä päivänä kuin pitääkin. Joitakin suosituksia ja minimeitäkin on määritelty. Freenä rahaa tulee, kun joku maksaa laskun. Valitettavan usein joutuu keskustelemaan siitä, miksi freen tuntihinta on suurempi kuin vakituisen työntekijän. Sehän tietysti johtuu siitä, että free maksaa palkkiostaan myös vapaapäivät, työvälineet ja -tilat ja hoitaa "toimistohommat" eli markkinoinnin, laskutuksen jne. Jotain pitäisi jäädä palkkaakin. Tosin näin lama-aikaan voi palkkatyössäkin olla vaikeaa neuvotella palkasta, kun tekijöitä pönkeää ovista ja ikkunoista. Omaa osaamistaan ja sen arvoa on vaikea arvottaa ennen kuin se on koeteltu. Tämä on varmaan persoonakysymys, sillä joillekin se on helpompaa kuin toisille, itselleni on helpompaa antaa töiden puhua puolestaan. Toisaalta freenä palaute on aina suora: kun raha läpsähtää tilille, työ on ollut hintansa väärti. Jos keikka menee liian halvalla, seuraavan tarjouksen osaa tehdä paremmin. Rahan lisäksi palkkatyössä on myös työterveyshuolto. Freenä pitää tienata sen verran, että on varaa mennä lääkärille tarvittaessa ja pitää sairaspäivä, jos flunssa iskee.

MISTÄ TYKKÄISIN?
Freenä on ollut kiva työskennellä, kun saa olla asiakkaiden kanssa. Toisaalta palkkatöissä on yleensä työyhteisö. Työkaverit on se juttu, jota olen kaivannut freetyössä. Välillä olenkin työskennellyt jonkin toimiston kyljessä ihan vain siksi, että on mukavaa olla työkavereiden kanssa. Sellaista minulla ei nyt juuri ole, vaan työhuoneeni on kotona, mutta mikä estää sellaisen hankkimisessa? Työnjohto on molemmissa: palkkatyössä esimies, mukava tai ei, freetyössä asiakas, mukava tai ei. Freetyössä tietysti vaihtelevampi, eli jos ei tykkää asiakkaasta, voi tehdä duunit toisille. Ei tosin ole tullut niin ikävää tyyppiä vielä vastaan. Esimiestä ei kuitenkaan ihan niin helposti voi vaihtaa, silloin kun menee koko duuni vaihtoon.

SIINÄPÄ SE.
Taidan panostaa näihin freetöihin. Jos oikein kiva palkkatyö olisi tarjolla, voisin hakea, mutta ei varmaankaan kannata sen löytymiseen panostaa. Siispä puhelin laulamaan ja duunia hankkimaan!

Lukukausimaksuista tunteella

Suomen Kuvalehdessä tänään julkaistussa Tiina Raevaaran blogissa suomitaan yliopistojen lukukausimaksukokeilua ( http://suomenkuvalehti.fi/blogit/tarinoita-tieteesta/yliopistojen-lukukausimaksukokeilu-epaonnistui ). Kirjoituksessa kerrotaan, että lukukausimaksuja on kokeiltu kolmessa yliopistossa englanninkielisissä maisteriohjelmissa, jossa EU/ETA-alueen ulkopuoliset opiskelijat ovat joutuneet maksamaan opinnoistaan. Lähes kaikille oli kuitenkin myönnetty stipendi opintomaksuja varten.

Oliko tuossa kokeilussa mitään järkeä? Määrätään maksu ja annetaan rahat sen maksamiseen. Yhtä tyhjän kanssa. Itsekin ulkomailla opiskelleena huomasin, että lukukausimaksut saivat opiskelijat suhtautumaan eri tavalla opintoihinsa. Maksut lisäsivät motivaatiota, koska rahaa harvalla on liikaa. Toisaata jotkut joutuvat keskeyttämään, kun rahat loppuvat. Monet vaativat kursseilta enemmän, koska maksavat siitä.

Italiassa kävin erinomaisen tuotemuotoilukurssin. Kurssin aluksi teimme harjoituksia paperista, josta meidän piti tehdä erilaisia ilmiöitä, muuttaa materiaalia ja sen tarkoituista. Tein kontrastia ja jatkuvuutta ilmentävät työt. Tämä oli vain pieni ajatuksia suuntaava lämmittelytehtävä, joka johti uudenlaiseen ajatteluun ja oli minusta pedagogisesti erinomainen harjoitus. Italialaiset, jotka maksoivat kalliita lukukausimaksuja, olivat kauhuissaan: jos iskä kuulee tästä, se ei kyllä suostu enää rahoittamaan tätä!

Italiassa opiskelukaverit olivat lähes kaikki varakkaista perheistä. Politecnicon Design-osastolle pyrkiville oli pääsykoe, jossa oli kysytty lähinnä yleissivistystä mittaavia kysymyksiä. Pyrkiessäni Taikiin valintakokeet olivat aika paljon tiukemmat, joskaan yleissivistystä ei kyselty vaan kokeet painottuivat ideointiin ja visuaaliseen esittämiseen. Politecnicon suurin karsinta oli perheen varallisuudessa. Myöskään vanhempia opiskelijoita ei juurikaan ollut. Kampuksella tallaavista neljästätuhannesta opiskelijasta lisäkseni yksi keski-ikäinen maisteritutkintoa suorittava osui kohdalle ja yksi kolmikymppinen. Opintotukijärjestelmää ei ollut, mutta koulu tarjosi osa-aikatöitä vähävaraisille opiskelijoille opintotoimistossa ja vähävaraisilla oli mahdollisuus anoa alennusta. Silti hyväosaisuus paistoi opiskelijoista kauas.

Taikissa kanssani opiskelleiden taustat olivat moninaiset. Kaikista yhteiskuntaluokista ja monen ikäisiä, enemmän ja vähemmän varoissaan olevia opiskelijoita. Ulkomaalaisia oli maisteriopinnoissa paljon. Maisteriopinnot olivat englanninkieliset ja moni oli kotoisin Aasiasta. Näistä kaukomailta tulleista muodostui kansainvälinen ilmapiiri, jossa suomalaisetkin opiskelijat kansainvälistyivät. Kaikki oppivat toistensa työskentelystä ja arvoista. En usko, että Suomeen tulleet design-opiskelijat olivat vähävaraisia tai heidän kouluttamisensa vertautuisi kehitysapuun (vrt. SK:n blogi), mutta en myöskään usko, että he olisivat valinneet syrjäisen Suomen opiskelupaikakseen, ellei opiskelu olisi ollut ilmaista. Sinänsä olisi varmasti hyvää kehitysapua tarjota kehittyvien maiden nuorille opiskelupaikkoja.

Suomalaisessa systeemissä on myöskin mahdollista vaihtaa alaa ja opiskella laaja-alaisemmin. Hyvin monet vaihtavat koulutussuuntaa vuoden opintojen jälkeen. Se on minusta kansantaloudellisesti tuhlausta, hirvittävän kallista opinto-ohjausta, mutta yksilön kannalta varmasti hyvä valinta. Useammalta alalta perustietoja hankkineena on varmasti laajempi näkemys lopulliseen alaansa, varsinkin, jos alat jotenkin tukevat toisiaan. Näin saamme myöskin poikkitieteellisiä ajattelijoita, jotka tekevät varmasti hyvää myös kansantaloudelle.

Minä en kannata lukukausimaksuja. Meillä ei ole varaa hukata niiden ihmisten lahjoja, joilla ei ole varaa lukukausimaksuihin. Nyt meillä on edes jonkinlainen, joskin niukka, taloudellinen mahdollisuus opiskella haluamansa tutkinto vanhempien varallisuudesta tai painostuksesta riippumatta. Se tuottaa itsenäisiä kansalaisia, jotka jo nuorena ovat ottaneet taloudellisen vastuun itsestään. Ulkomaalaisille määrätty maksu lopettaisi kansainvälisen toiminnan melkolailla kokonaan. Nyt ulkomaalisten opiskelu Suomessa auttaa niitä suomalaisia opiskelijoita, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä vaihto-opintoihin. Näin he voivat saada kokemusta ulkomaalaisten kanssa työskentelemisestä sekä arvokkaan opin itsekseen pärjäämisestä ilman vanhempien tukea.

Pätkiä ja silppua päivälliseksi

Sunnuntain Hesarissa oli sivulla A8 juttua matalapalkkatöistä, nuorten työllistymisestä ja hanttihommien tekemättäjäämisestä. Jutussa siteerataan Juhana Vartiaista, joka ehdottaa alempien tuloluokkien tuloveron poistamista kokonaan. Freelancerina näen ehdotuksessa laajempiakin vaikutuksia. Olisi kiinnostavaa tietää, paljonko verokertymää saadaan vaikkapa alle 2000 euron palkoista ja paljonko näistä veroista palautuu tulonsaajille toimeentulotukena tai muina tuloperustaisina sosiaalietuuksina. 

Monessa yhteydessä pohditaan, miten saataisiin yhteiskuntaan toimeliaisuutta. Sanotaan, että työttömät eivät ota työtä vastaan, koska sillä ei tule yhtä hyvin toimeen kuin toimeentulotuella. Sanoisin pikemminkin, että työtä tekemällä tulee yhtä huonosti tai huonommin toimeen. Kun työtön ottaa tilapäistyön vastaan, pysähtyy työttömyysturvan maksatus siihen saakka, kunnes palkka on maksettu, kuitit ja sopimukset toimitettu ja työvoimaviranomainen tehnyt päätöksen työttömyysturvan jatkamisen mahdollisuudesta. Tähän voi mennä useita viikkoja. Korvaukset maksetaan toki takautuvasti, mutta kun kyse on vähävaraisten ihmisten toimeentuloon myönnetystä tuesta, oletettavasti korvauksen saajalla ei ole säästöjä, millä rahoittaa odotusaika. Takautuvasti ei voi syödä. Tämä estää tehokkaasti tilapäistyön tekemisen, vaikka se olisikin työllistymisen kannalta järkevää. Sama byrokraattinen viikkojen odotus on edessä, vaikka saatava palkka olisi vain joitakin kymppejä. Lisäksi työn tekemisestä koituu mm. matkakuluja. 

Verottaja pähkäilee, miten verottaa aikapankkilaisia tai Malmin sukkamummoja. Samalla monet itsensätyöllistäjät, kuten käsityöläiset, freetoimittajat ja -valokuvaajat, graafikot ja fillarinkorjaajat painivat epätasaisen toimeentulon ja kovien verojen välissä. Jos pienimmät tulot vain jätettäisiin huomiotta, monella olisi mahdollisuus parantaa toimeentuloaan ja se aktivoisi yrittämään. Kannattaisi tehdä pikkuhomma. Sitten, jos hyvin käy, pikkuhommista kasvaisi toimeentulo, josta pystyisikin maksamaan veroa. 

Työvoimaviranomainen on hanakasti luokittelemassa freetyötä yrittäjyydeksi. Nyt katsotaan osuuskuntien kautta laskutettu työ yrittäjätyöksi, joka ei kartuta työttömyystukeen tarvittavaa työssäoloaikaa. Viranomaisilla tuntuu olevan tarve kasvattaa eroa yrittäjyyden ja työntekijyyden välillä, kun minusta tuota eroa pitäisi ehdottomasti kaventaa. Miksi en ole yrittäjä? Siksi, että yrittäjällä ei ole sosiaaliturvaa, enkä voi olla varma, että toimeentuloni olisi jatkuvasti turvattu ilman. Voi koittaa jakso, jolloin vaikkapa työkykyni heikkenee tai työt vähenevät suhdanteiden vuoksi. Koska minulla ei ole rikasta sukua taustaturvanani, minulla ei ole varaa ottaa riskiä. Nälkä ja vilu pelottavat. 

Ehdottaisin, että kuunneltaisiin Vartiaista. Samalla voitaisiin kuunnella myös pätkä- ja silpputyöläisiä ja itsensätyöllistäjiä. Jälkimmäisiä haluttaisiin kohdella yhteiskunnan taholta yhdenvertaisesti suuryritysten kanssa, joka ei tunnu reilulta. Yrittäjyyden ja työntekijyyden välistä rajaa pitäisi loiventaa parantamalla itsensätyöllistävien sosiaaliturvaa. Silloin köyhäkin uskaltaisi yrittää. 

Lyhyempi työaika

Taloussanomissa oli CNN:ltä lainattu juttu, jossa pohditaan nelipäiväisen työviikon vaikutuksia. Olen myös miettinyt lyhyemmän työajan vaikutuksia omassa työssäni. Freelancerina olen voinut rytmittää työni omaan elämääni sopivaksi ja se on usein tarkoittanut sitä, että teen töitä pätkissä pitkin päivää. Tunteja kertyy "tehotunteina" laskettuna viisi tai kuusi päivässä. Se ei tarkoita, ettenkö tekisi enempää, mutta näiden tehotuntien aikana istun nenä kiinni ruudussa. Keskeytän tehotyöskentelyn aika-ajoin, jolloin käyn lenkillä, täytän tiskikonetta tai lajittelen pyykkiä. Toisin sanoen lepuutan aivojani. Jos olisin toimistossa, istuisin kahvilla tai juoruilisin työkavereiden kanssa. Silloin ne ajatukset kypsyvät.

Tuossa lehtijutussa kerrottiin, että nelipäiväistä viikkoa tekevät olivat tehokkaampia ja paremmalla tuulella. Heillä oli aikaa myös perheille ja harrastuksille. Aikaa palautua ja pohtia. Ajattelevaa työtä tekevä ei voi jättää aivoja narikkaan lähtiessään töistä. Työasiat surraavat takaraivossa myös vapaalla. Se ei ole välttämättä huono asia, jos se ei johda ylikuormittumiseen. Usein kuitenkin tuntuu, että työelämä (ja moni muukin asia yhteiskunnassa) on viritetty siten, että se juuri ja juuri toimii, kun kaikki on hyvin. Koska elämme reaalimaailmassa, kaikki ei ole koskaan hyvin. Silloinkin, kun asiat ovat keskimääräisen hyvin, jokin asia sakkaa; joku työntekijä on sairaana, jollain on eroprosessi menossa, jonkun läheinen on juuri kuollut. Inhimilliset asiat vaikuttavat, eikä sellaisessa tilanteessa keppi auta enempää kuin porkkanakaan. Ei myöskään potkut. Tilanteita tulee jokaisen elämään väistämättä ja ne menevät ohi. Jälkeenpäin usein osataan arvostaa sitä, että työyhteisö on antanut aikaa ja joustanut tarvittaessa.

Lyhyempää työaikaa tekevällä on luonnollisesti enemmän joustovaraa oman elämänsä järjestelyyn. Meillä on lyhyempää työaikaa tekevistä myös pitkästi kokemusta pienten lasten äideistä, jotka valitettavan usein tekevät samat työt kuin täyttä aikaa tehdessään, mutta pienemmällä palkalla. Näin tehokkuuteen kannustetaan!

Pätkäpalkalla

Jatkanpa tätä pätkätyöjuttua. Nythän teen pätkää, ihan mielelläni sitä paitsi. Tämä pätkä kun ei vastaa koulutusta, tai vasta aiempaa koulutusta, eikä ole mitenkään haastavaa, en tällaista haluaisikaan tehdä vakituisesti. Pätkä sopii, koska sitä voi tehdä jos muuta ei satu olemaan. Tässä globaalissa taloustilanteessa ei satu.

Pätkätyö toimii, jos se sopii elämäntilanteeseen. Se sopii, jos tietää saavansa pätkiä riittävästi. Se sopii, jos on muitakin (silppu-)töitä. Silpusta on ihan kiva sommitella työnsä ja toimeentulonsa. Freen työ muistuttaa yritystoimintaa juuri siinä, että otetaan vastaan ja etsitään silppua ja pätkiä, joista sitten kokonaisuutena koostuu riittävä elanto. Kun työtä on riittävästi, se on vaihtelevaa, haastavaa ja antoisaa. Silppuuntuminen antaa väljyyttä elämän muiden asioiden sovittamiseen työn lomaan.

Palkkaus on se, jota olen saanut usein selitellä asiakkaille. Jos laskutan työni osuuskunnan kautta, pitää tuntilaskun olla vähintään viidenkympin luokkaa. Se on varsin kohtuullinen asiakkaalle, mutta joillekin se on ihan käsittämättömän vaikea. Jos teen verokortilla, silloinkin tuntipalkan pitää olla vähintään 35 e/h. Se ei tarkoita sitä, että tienaisin puhtaasti palkkaa yli viisi tonnia kuussa. Se tarkoittaa hyvin menneelle kuukaudelle noin kolmen ja puolen tonnin liksaa. Silloin on tosin tehty jo pitkää päivää.

Mihin se raha sitten menee? Miksi minulle ei riitä 20 e/h? Siksi, että maksan palkastani työvälineet. Tietokoneen, ohjelmalisenssit, kynät ja kumit. Rakensimme taloomme yhden huoneen enemmän, koska tarvitsen työhuoneen. Jos sairastun, en saa palkkaa. Kesälomalla en saa lomapalkkaa, lomarahaa enkä lomaltapaluurahaa. Lomailla saan omilla rahoillani. Käyn myös lääkärillä omalla kustannuksellani. Näistä kertyy vuositasolla merkittävät kulut.

Mahtavatkohan arvoisat asiakkaani nurista parturilaskusta tai auton korjauksesta? Kampaajalla käydessäni tunnin tukanleikkuu maksaa viisi kymppiä ja yrittäjät valittavat, ettei homma kannata. Auton korjaus maksaa joka minuutilta, myös vian etsiminen veloitetaan, vaikka sitä vikaa ei löytyisi. En kehtaisi sellaista laskuttaa. Voin myös joskus lähetellä aineistoja tai neuvoa puhelimessa ilman sekuntikellon takutusta.

Pätkätöissä, eli työsuhteessa normaalisti, mutta lyhyissä pätkissä tehtävästä työstä pitäisi myös maksaa hiukan enemmän kuin normaalista työsuhteesta. Perustelen sitä sillä, että mitä lyhyempi pätkä, sitä enemmän tulee hukkapäiviä. Työn hankkimiseen käytetty työpanos on työpäivää kohden suurempi. Jotkut työnantajat tosin näyttävät kuvittelevan, että free voi tulla puoli-ilmaiseksi töihin, "kun ei sillä kuitenkaan muutakaan tekemistä ole". Freet ovat kuitenkin toimiva reservi, jonka varallaolosta kannattaa maksaa korkeampana tuntihintana. Ei ole aina helppoa työnantajillakaan – monenlaisia tekijöitä on tarjolla ja tiukoissa aikatauluissa perehdyttämiseen ei ole aikaa. Tekijän pitäisi pystyä hyppäämään liikkuvaan junaan, eikä pätevyydestä aina ole etukäteen varmuutta.

Mitä vikaa pätkissä?

Tein pitkään töitä freenä ennen muotoiluopintoja. Aloitin vähän sattumalta siten, että vuosituhannen alussa sain potkut, kun silloiselta työpaikaltani puolet sai kenkää. Sattui sitten niin, että joku tarvitsi jotain pientä, joku toinen jotain ja sitten se ensimmäinen jo vähän lisää ja jonkin ajan päästä töitä olikin ihan tarpeeksi. Ilman potkuja en olisi varmaankaan uskaltanut heittäytyä, mutta kun olin työtön, otin tietysti pienetkin työt mielelläni vastaan.

Nyt on jokseenkin sama tilanne, siinäkin mielessä, että pikkuhommia tippuu. Yllätys oli suuri, kun ansiosidonnaisella päivärahalla ollessani sain pienen keikan, tein se ja perin palkkani osuuskunnan kautta. Aikanaan perustimme muutaman kaverin kanssa osuuskunnan pikkuhommien laskuttamista varten. Idea oli se, että jos osakkaita olisi yli seitsemän, ketään meistä ei katsottaisi yrittäjäksi. Ei meillä ollut mitään yrittäjyyttä vastaan, mutta kun on perhe ruokittavana ja työtilanne ajoittain heikko, oli pakko varmistaa se, että tarvittaessa voi saada työttömyysturvaa, eikä yrittäjänä sellainen ole mahdollista. Nyt, kun laskutin tuon pikkukeikan ja nostin palkan osuuskunnasta, työttömyyskassasta ilmoitettiin, että tällainen toiminta katsottaisiin yrittäjyydeksi! Sain sitten kuitenkin sovitellun päivärahani siltä kuukaudelta (päivärahasta vähennettiin puolet ansaitusta palkasta), mutta kassan kanta tuli selväksi: älä tee mitään, jos et saa pysyvää kuukausipalkkaista työtä. Toinen ongelma on se, että kun on jotakin tienannut, vaikkapa pari kymppiä, joutuu odottamaan palkkakuittia, joka toimitetaan päivärahan maksajalle, jonka jälkeen odotetaan, että viranomainen laskee sovitellun päivärahan ja maksaa sen sitten jälkikäteen. Kaikki saa kyllä takautuvastikin, mutta kun kyse on pienistä summista ja toimeentulon turvaavasta sosiaalituesta, sitä ei ole varaa odotella. Takautuvasti on paha syödä. Ai niin, onhan meillä pikavipit, ei hätää!

Veroviranomainen haluaisi myös verottaa kaikkea, pientäkin tuloa, jopa naapuriapua. Lontoon maassa kuulemma pienyrittäjät saavat ansaita kohtuullisen määrän rahaa nimellisellä verolla tai verotta, ja vasta tulojen kasvaessa verokarhun kynsi raapaisee. Sellainen systeemi suosisi pikkuyrittäjiä ja vähentäisi byrokratiaa. Itsensä työllistäjissä on paljon toimeentulon rajoilla kituuttavia käsityöläisiä ja luovien alojen työntekijöitä. Verohelpotukset pienimmissä tuloluokissa helpottaisivat mikroyrittäjiä tulemaan toimeen työllään. Nyt he ovat samalla viivalla kuin isommat yritykset.

Toinen itsensä työllistäjiä alkuun auttava asia olisi perustulo. Jos kaikki saisivat jonkun perustulon automaattisesti (joka perittäisiin takaisin X€ ylittävästä tuloista), voisi työtön keskittyä tilanteensa parantamiseen varmana siitä, että saa ainakin sen pienen rahan ajallaan, eikä sitä menetä, vaikka tienaisikin jotain lisää. Siinäkin byrokratia vähenisi, kun useamman ei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Voi olla, että joku heittäytyisi nälkäkurkitaiteilijaksi, mutta heitä on nytkin. On niitä, jotka elävät tukien varassa, mutta monet heistäkin hyödyttävät yhteiskuntaa jollakin muulla tavalla; taiteen tekemisellä, talkoissa, naapuria auttamalla. Jos sellainen toimelias loisiminen kielletään, saattaa toimeton, syrjäytynyt porukka lisääntyä.

Notkeasti avoimina

Kaksi avointa kirjettä suomen kansalle: timoerkki on puhunut, ugh.

Olisipa kiva tietää, kuka näitä tehtailee? Eilen myös keskustellessani yhden tutun kanssa juuri puhuimme siitä, kuinka välillä tätä graafista suunnittelua tekee aika toistaitoiset tekijät (tässä tilaajat). Näissä hesarin ilmoituksissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ovat vähän tylsän näköisiä, kansanomaisen oloisia, mikä lienee tarkoituskin. Vika on vain siinä, että ne ovat toistensa kaltaisia.

Jokin aika sitten minulle soitettiin, että olisi töitä. Jokin firma haluaisi kokeneen, hyvinkoulutetun graafikon kokoaikaiseen työhön kolmen kuukauden määräajaksi. Soittajan mielestä olisin sopiva kandidaatti. Työ kuulosti mukavalta, keskikokoisen firman taiteellisten tarpeiden tyydyttämiseen yhden ihmisen työpanos olisi aika sopiva. Varmasti hoitaisin homman hyvin, eikä minua juuri silloin pätkän lyhyyskään olisi haaitannut. Kokeneena tekijänä pystyisin hyppäämään puikkoihin kevyellä "missä on vessa" -tason perehdytyksellä. Soittaja kysyi palkkatoivettani ja esitin korkeakoulutetulle maltillisen 3500 e/kk, johon hän huokaisi, että tätä hän vähän epäilikin… Tivasin, paljonko työstä kyseinen yritys olisi valmis maksamaan. Pari tonnia, kuulemma.

Jos etusivun ilmoitustila Hesarissa maksaa listahinnalla noin 50.000 euroa, kannattaako ilmoitus teettää kahden tonnin kuukausipalkalla? Minkätasoisen tekijän yritys kuvittelee saavansa sillä rahalla? Pikakoulutetun, kokemattoman nuoren, joka osaa käyttää ohjelmia? Ehkä jonkun taloushallinnon ammattilaisen, jolla olisi kova hinku opetella? Valitettavasti jälki voi sitten olla aika kamalaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana graafista suunnittelua on opetettu lähes jokaisessa opistossa, mitä maasta löytyy. Syynä on se, että aine on suosittu ja antaa opistosta moternin vaikutelman. Niinkuin olisi koko paikan atmosvääri kohdillaan. Noilla kursseilla yleensä opetetaan ohjelmien käyttöä, eikä juurikaan suunnittelutaitoja, värioppia, typografiaa tai painotekniikoita. Joissain paikoissa on toki hyvä opetus, mutta jotkin ovat minusta nuorten vedättämistä. Annetaan ymmärtää, että koulutuksen jälkeen olisi pätevä tekemään suunnittelutyötä, vaikka ei ole annettu riittävää opetusta. Itse valmistuin aikanaan "hyvästä koulusta", käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta, jossa kolme vuotta pyörittiin ja silti sain opetella todella paljon ihan itse koulun jälkeen asioita, joista ei vain koulussa ollut puhettakaan. Toki alakin on kokenut valtavan mullistuksen sitten 90-luvun alun.

Tässäkin asiassa säästäminen tulee kalliiksi. Kun otetaan halpa tekijä, tarvitaan paljon ohjausta ja jälki on silti huonompaa, kuin jos olisi vähän paremmin palkattu, itsenäisempi tekijä, joka osaa hommansa. Tuntuu myös olevan niin, että ei millään ehditä tehdä asioita kunnolla, mutta aina on aikaa tehdä uudestaan. Hyvää suunnittelujälkeä saa vain ajan kanssa. Toisaalta tekijä tarvitsee aikaa oppiakseen hyväksi (eikä kukaan ole valmis), toisaalta jokainen projekti tarvitsee aikansa tullakseen hyväksi. Ensimmäinen kierros on jotain sinne päin, seuraava jo parempi ja kolmas alkaa olla jo kelpo juttu.

Onni ja ylpeys

Tekeepä mieleni jatkaa eilisestä. Erityisesti Ranskassa asuessani pisti silmään paikallisten ammattiylpeys. Siitä varmasti mainitsinkin vaihto-oppilaan blogissa silloin. Vaikutti siltä, että vaikkapa marketin kalatiskin myyjälle oli todella kunnia-asia tuntea tuotteensa hyvin ja pitää huolta siitä, että kalat ovat tuoreita. Kerran todistin, kuinka toinen asiakas kysyi kalan tuoreudesta epäilevästi ja myyjä tuohtui niin, että antoi minulle puolet ylimääräistä… Torilla hedelmäkauppias poimi sopivan kypsät hedelmät sen mukaan, milloin asiakas niitä aikoi syödä.

Valitettavasti täällä koto-Suomessa saa todistaa usein aivan päinvastaista. Kalatiskillä ollaan kyllä tuohtuneita tuoreustiedusteluista, mutta siksi, että asiakkaan tulisi mukisematta hyväksyä pakastettu, Thaimaaseen rahdattu, sulatettu, perattu, uudelleenpakastettu, sulatettu ja tuoreena myytävä mössölohi tuoreen korvikkeeksi, sillä kauppiashan myy sitä työkseen ja minä asiakkaana olen vain harrastelija. Kerran lounaskuppilassa huomautin pilaantuneista kurkkuviipaleista salaatissa, johon vastaukseksi sain, että se johtuu liian kylmästä kylmiöstä! Pitikö ne kurkut sitten sinne laittaa? Ja pitikö ne salaattiin tunkea pilaantuneina? Joskus niin toivoisi, että ihmiset töissään ajattelisivat kokonaisuutta ja työnsä merkitystä eikä vain sitä, mitä on käsketty.

Ollaan ylpeitä siitä, mitä tehdään, koska teemme sen niin hyvin! Työn onnea kaikille!

Työn onni

Työ on onnellisuuden lähde, jonka pitäisi olla kaikille itsestäänselvästi elämään kuuluvana. En tarkoita, että kaikilla pitäisi olla virka tai pysyvä työsuhde, mutta ihminen kaipaa hyödyllisyyden tunnetta. Sitä, että on laumalleen merkityksellinen. En yhtään ihmettele, että moni eläkkeelle tai työttömäksi jäänyt masentuu. Toisaalta moni löytää elämälleen jonkin muun sisällön, jossa voi tuntea olevansa laumalleen hyödyksi. Hyödyllisyyttäkin voi olla niin monenlaista. Voi kehitellä uusia, ihmiskuntaa järisyttäviä keksintöjä tai tuottaa iloa läheisille. Kumpikin on hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja. Viime syksynä olin vähällä päästä/joutua muotoilijaksi joulukoristeita ja muuta sisustuskrääsää valmistavaan ja markkinoivaan Weiste-yhtiöön. Silloin kävin aika perusteellisen yksinpuhelun aiheesta, koska ensin ajattelin, että puutarhatonttuja en ainakaan halua muotoilla, turhempaa kuin koriste-esine ei maailmassa voi olla. Sitten tulin ajatelleeksi, että itse asiassa siinä suunnitellaan tulevien polvien lapsuusmuistoja. Mitä muistat lapsuudestasi? Joulut, pääsiäiset ja sunttärijuhlat? Niiden koristeet? Vaalitko kenties mummulta saamaasi jouluenkeliä suvun aarteena? Silläkin asialla on syvempi puolensa. Lienee käymäni sisäinen kamppailu näkynyt haastattelussa asti, sillä en tullut valituksi, vaikka muutoin kaikki asiat tuntuivat osuvan nappiin.

Minulle työssä onnea tuo se, että saan tehdä kokonaisia asioita itsenäisesti. Yksi parhaita työpaikkojani oli 80-90-lukujen taitteessa Helsingin Printing Oy (pieni kirjapaino Hakaniemessä), jossa olin pakettiautonkuljettajana. Tulin aamulla konttorille, katsoin valmiit ja valmistuvat painotyöt ja suunnittelin reitin. Lastasin auton ja läksin rundille. Tapasin asiakkaita, sain suunnitella työni itse, edes kännykkää ei ollut siihen aikaan tsuppareilla. Kunto pysyi hyvänä ja sain olla ulkona. Ainoa heikko kohta oli pieni liksa, mutta sekin varmaan olisi ollut hivenen isompi jos olisin osannut pyytää.

Minulle onnea ei tuo niinkään se, mitä teen, vaan se, miten teen. Kenen kanssa, millaisessa ilmapiirissä ja tunnenko pystyväni siihen. Jos aina on liian kiire tai työ on muuten liian raskasta ja siitä tulee riittämättömyyden tunnetta, se ei voi olla vaikuttamatta. Ilmapiirikin vaikuttaa. Siellä kirjapainossa meillä oli aika temperamenttinen pomo, jonka kitapurje lepatti tuon tuostakin. Kävin sitten kerran hänelle sanomassa, että jos minulle huutaa, niin en saa mitään aikaiseksi, mutta jos nätisti pyytää, niin hoidan mitä vain. Hän otti onkeensa ja joskus näytti punainen raita hiipivän kauluksesta tukanrajaan ja takaisin, mutta hän oli oikein huomaavainen minua kohtaan. Kiitos siitä! Minäkin olen sen jälkeen kovettunut, enkä enää hötkähdä, jos joku aukoo päätään, mutta ei se minusta kivaa ole. Jotkut tosin tuntuvat nauttivan siitä :o)

Nyt minulla on niitä ammatteja ja pätevyyksiä jo useampiakin, mutta oikeastaan olen ihan yhtä tyytyväinen mitä tahansa työtä tehdessäni. Voisin lähteä painotuotteita jakamaan ihan yhtä hyvällä mielellä kuin suunnittelemaan uutta komentosiltaa öljytankkerille. Liksa on eri. Samoin, jos työ olisi jakeluajoa, ehkä kaipaisin vapaa-ajalta jotakin älynystyröitä voimistavaa. Nyt, kun piirtelen koneen ääressä päivät, kaipaan vapaa-ajallani lihaksia voimistavaa.

Nyt lenkille!

Korvien väli

Nyt kun taas alkoi ilmaantua keikkahommia, tuli mieleen tämä pitkään mielessä muhinut ajatus, kuinka silloin, kun töitä ei ole, sitä alkaa käpertyä helposti itseensä ja olla sitä mieltä, että ei kelpaa mihinkään töihin tai että tarjotut työt eivät olisi sitä, mitä ne oikeasti ovat. Jälkimmäistä sivusta seuraava varmaankin ajattelee, että onpas nirso tuo, kun ei hommat kelpaa. Kyse on enemmänkin siitä, että kun ei ole töitä, ei usko selviävänsä töistä. Alkaa ajatella, että siinä tehtävässä on jokin osa-alue, josta ei selviä tai joka ei kuulu ydinosaamisalueeseen (vaikka olisi ihan tavallinen, helppo keikka). Ihan kuin jokaisessa työssä olisi aina juuri se tyyppi, joka on siihen kaikkein paras.

Samaan aikaan työnantajat tuskailevat, kun eivät saa tekijöitä. Eivät kuulemma ole motivoituneita tai tarpeeksi osaavia. Siinä, missä työnhakija ei usko kykyihinsä, työnantaja ei uskalla kokeilla. Tässä kohtaa työnhakijan pitäisi vakuuttaa, kuinka hän on mahdottoman kiinnostunut juuri tästä  erityisestä osa-alueesta (ja seuraavassa hakemuksessa jostain ihan muusta), kuinka juuri tämä yritys olisi unelmien täyttymys. Ei kai hieman päälleliimattua?

Niinpä näyttää siltä, että työpaikat menevät niille, jotka parhaiten osaavat markkinoida osaamistaan, eikä niille, jotka tekisivät työt parhaiten. Onko siinä sitten jotain vikaa? Minusta siinä on sitä vikaa, että hukkaamme hurjan määrän kykyjä, koska muissa asioissa kyvykkäät ihmiset eivät ole hyviä markkinoinnissa. Tarvittaisiin työnvälitystä. Henkilöstöyritykset tekevät juuri sitä työnvälitystä, joskin pääosa taitaa välittää vain vuokratyövoimaa.

Sekin on kumma juttu, että kun näitä keikkahommia tulee, niin heti alkaa nähdä omat mahdollisuutensa paljon realistisemmin – ja niitä mahdollisuuksiahan on. Kun mahdollisuuksiinsa uskoo, saattaa onnistua osaamisensa markkinoinnissa. Oman työnsä markkinointi ei olekaan ihan helppoa. Toisia on helpompi kehua, meidät kun on kasvatettu siihen, että omakehu haisee. Olenkin ottanut omaksi sloganikseni ironisen "kaunis, älykäs ja vaatimaton". Ihan vain hämmentääkseni, sehän kun on totta.

Töitä ja töitä…

Juuri entinen opiskelukaveri manasi, ettei päässyt töihin kun oli JO valmistunut. Opiskelijana olisi siis kelvannut. Kuulostaa ihan siltä, että olisi haluttu töihin, mutta ei olisi haluttu maksaa siitä korvausta. Viime vuodenvaihteessa loppui yksi työmarkkinoita pitkään vääristänyt muoto, eli työharjoittelu (tai työelämävalmennus) työttömän päivärahalla. Vuodenvaihteen aikoihin jossakin julkaistiin tietoja, että jopa 10% työntekijöistä olisi ollut erilaisilla harjoittelusopimuksilla töissä. Sellaisellahan minäkin viimeisen viiden kuukauden projektini olin (ihan tyytyväisenä kyllä).

Työmarkkinoille oli selvästi ehtinyt tulla erilliset markkinat ilmaisista työntekijöistä. Jotkut työnantajat pyörittivät toimintojaan ilmaisten harjoittelijoiden varassa, ettei tarvinnut palkata ketään. Kätevää, eikö? Moraalisesti arveluttavaa, mutta sehän on täällä Suomessa yrityksille sallittua. Täällä moraali saa venyä, jos kyseessä on työ. Roskia ei lajitella töissä, koska "mähän teen töitä". Parkkisääntöjä ei noudateta, koska "mä oon töissä". Samoin julistetaan, että yrityksen ainoa päämäärä on tuottaa omistajilleen voittoa. Toki omistajille sopii tuottaa voittoa, mutta sen hinta ei saa olla mitä vain. Myös työntekijät sijoittavat yritykseen omaa aikaansa, osaamistaan ja tarmoaan. Ilman työntekijöitä yritystä ei ole.

Myöskään ilman yhteiskuntaa yrityksiä ei ole. Yritykset saavat yhteiskunnalta koulutettua työvoimaa, kaikenlaisia rahallisia tukia, valmista infrastruktuuria. Siksi yritysten pitää myös kunnioittaa yhteiskuntaa ja toimia sen hyväksi. Se ei tarkoita välttämättä hyväntekeväisyyttä, vaan reilujen pelisääntöjen noudattamista ja kohtuullisuutta työvoiman käytössä, osinkojen jaossa, investoinneissa.
Työntekijät lopulta tekevät tuloksen. Pitää olla hyvä, innostava ja motivoiva johto, joka pidetään kohtalaisilla palkkioilla tyytyväisinä. Tyytyväisinä he valuttavat intonsa työntekijöihin, jotka tekevät tuloksen. Kun ihmiset voivat hyvin ja kokevat oikeudenmukaisuutta, he myös tuottavat hyvin. Miten meillä on varaa hukata ihmisten kekseliäisyyttä ja toimintatarmoa kaikenlaiseen kateutta ja vallanhimoa ruokkiviin rakenteisiin?
Ollaan ihmisiksi.

Pink Panther ja Metsän väki

Muotoilu alana sai kerralla kaiken mediahuomion, kun Isola oli kopioinut Marimekon kuosiin kuvat ukrainalaiselta kansantaiteilijalta. Tulee väkisinkin mieleen, että miksi ihmeessä? Hänen kommenteistaan huokui vilpittömyys (tilanteeseen sopivasti), että hänestä ne olivat ihania ja hän halusi jakaa ne kaikkien kanssa. Osoittaa tosin erittäin heikkoa ammattitaitoa kopioida toiselta yksi yhteen. Olisihan siitä alkuperäisestä voinut ottaa jotakin fiiliksen luovaa ja ja koota siitä sitten omanlaisensa kuvio. Toivottavasti kyseessä oli vain jokin lapsus ajattelussa, vaikka vaikea tätä on ajatella. Onko näin, että nimeä on saatu suvulta, mutta ideoita ei riitäkään työhön?

Taitavat vanhemmat eivät takaa lasten taitavuutta, vaikka eivät tietysti sitä estäkään. Monesti muulloinkin olen toivonut, että ihmisiä arvosteltaisiin heidän omien tekemistensä kautta, eikä heidän vanhempiensa. Myös muotoilun alalla on paljon ihmisiä, joiden vanhemmat tavalla tai toisella ovat samalla alalla. Taiteellisessa perheessä on voinut saada oppia ja kannustusta tekemiseen, mutta toisaalta on voinut tulla lapsen taitotasolla verratuksi suuriin mestareihin ja sitä kautta mitätöidyksi. On voinut saada valmiiksi poljetun polun, mutta on voinut saada rasitteetkin. 

Monilla "alalle syntyneillä" on rasitteita, jotka kahlitsevat tekemistä. On esimerkiksi ennakkoluuloja jonkin fontin käytöstä tai jonkin värin käytöstä. Kuitenkin lähes kaikki elementit ovat hyviä jossain, sillä kyse on kokonaisuudesta. Sama väri esimerkiksi voi jossain ympäristössä olla tosi ällö, mutta toisessa paikassa raikas ja kaunis. Jos on päättänyt, että pinkki on paha, niin se rajoittaa suunnittelua. Ei olisi Pink Pantteria ilman pinkkiä. 

Portfoliota tekemässä

Kuinka monta kertaa olenkaan tehnyt tuon portfolion… tai ainakin aloittanut? Vanha on jo niiiin wanha, että suorastaan huutaa uusimista, mutta kelläs ne risat kengät ois ellei suutarilla. Vika on siinä, että en osaa päättää, mitä kaikkea sinne laittaisin ja missä järjestyksessä. Niin ja mitä EN laittaisi. Ensin mulla on aivan loistava idea, sitten alkaa puurtaminen ja sitten keksin, että ei se olekaan yhtään hyvä idea vaan pitää olla jotain muuta ja sitten iskee turnajaisväsymys enkä jaksa enää. Pikkuisen olen taas huomannut, että kärsivällisyys ei tahdo riittää, kun tuo oma portfolio ei tunnu ollenkaan niin tärkeältä hommalta kun se on itselle tehtävä. Pöh. Täytynee jatkaa puurtamista, jotta valmista joskus tulee.
Jotain kuitenkin sain tehtyä, nimittäin uuden kesämekon :o) Hianon.

Voi hyvänen aika!

Varsinkin aika, sehän kävi niin, että lupaavasti aloittamani blogi jäi pitkäksi aikaa lillumaan. Kevät oli melkoisen kiireinen jokseenkin raskaan talven jälkeen ja oli priorisoitava mielenterveyden vuoksi.
Viimeiset viisi kuukautta olen ollut muotoilijana tuotekehitysprojektissa. Kieltämättä projekti on ollut silmiä avaava. Työ sinänsä on ollut vain vähän sitä, mitä itse pidän muotoiluna. Olen kyllä suunnitellut uutta tuotetta, mutta sellainen suuremman mittakaavan tarkastelu, joka on muotoilulle tyypillistä, on puuttunut. Aloittaessani toivoin, että saisin harjoitella mallintamista ja sitä on kyllä ollut aika paljon – minusta on tulossa Rhinoceros-guru hyvää vauhtia :o)
Toinen mielenkiintoinen seikka työssä on "insinöörikulma". Muut projektiin osallistuvat ovat tekniikan miehiä, aloina ohjelmointi, automaatio ja muut insinööriltä kuulostavat alat. Koko ajattelu on mielenkiintoisesti erilaista. Kun puhumme vaikkapa toiminnallisuudesta, kaveri saattaa ajatella sitä, miten se kootaan, minkälainen ohjelmisto siellä on ja miten ohjelmisto on rakennettu. Minä taasen ajattelen, miten loppukäyttäjä mahtaa pitää sitä kädessään ja mitä hän mahtaa ajatella, kun laite vilkkuu.
Jätän tämän jutun tähän, sillä muuten kirjoitan koko yön, enkä jaksa enää puoleen vuoteen kirjoittaa sanaakaan. Kuten joogatessa: vähän on hyvä. Palataan aiheeseen.

Työllisyydestä

Julkisuudessa velloo kaikenlaista työllisyysjuttua. Työttömät oleilevat sopimattomasti, työttömät eivät pääse töihin, eivät kelpaa töihin, eivät yritä tarpeeksi, eivät pääse vaikka yrittäisivät. Koska asia itseäni kovasti liippaa, luen juttuja korvat höröllä. Mielipiteitäkin on.
Tuntuu siltä, että työnantajien ja työntekijöiden välillä vallitsee valtava luottamuspula. Samaa sain todistaa viime vuonna osallistuessani Ellun Kanojen Dialogiin, keskusteluun opiskelijoiden ja työnantajien välillä. Dialogista lisää http://www.uusityöontäällä.fi/etusivu/ .Dialogissa keskustelimme työelämästä, toiveista ja tavoitteista. Mielenkiintoista oli se, että mitään mullistavaa ei kumpikaan osapuoli kaivannut, mutta iso ongelma tuntui olevan työnantajien ja työnekijöiden välisen luottamuksen puute. Esimerkiksi etätyön järjestäminen tuntui olevan varsin hankalaa, koska työnantaja ei luota siihen, että työntekijä todella tekee töitä etäpäivänä. Oma käsitykseni on, että työntekijät tekevät varmuuden vuoksi vähän enemmänkin etäpäivänä, koska epäilee työnantajan häntä epäilevän. Mutkikasta?
Työntekemisen moraali on muutenkin mutkikas juttu. Työntekijöillä on yleensä hyvä työmoraali, mutta ilman minkäänlaista epäilystä tai valvontaa moraali voisi nopeastikin rapistua. Valvontaa siis tarvitaan, mutta ei kyttäystä. Ehkäpä etätyökin onnistuisi parhaiten, jos päivälle olisi määritelty sopiva urakka, joka tehtäisiin urakkaluonteisesti.
Työaikakin on aika mutkikas juttu. Joissakin töissä on olennaista olla paikalla, jolloin on luontevaa myös maksaa siitä. Sen sijaan vaikkapa muotoilijan paikallaolo ei ketään lämmitä, ellei hän tee mitään. Jos työaika on kahdeksan tuntia, josta jaksaa tehokkaasti tehdä kuusi tuntia ja lopun kaksi tuntia on tekevinään, eli juttelee muiden kanssa, notkuu netissä, pelaa pasianssia vain siksi, että on oltava paikalla jotta saa palkkaa. Tämän huomaa vaikkapa siinä, että osittaisella hoitovapaalla olevat usein tekevät kuudessa tunnissa kahdeksan tunnin työt. Tehtäviä ei ole uudelleen järjestelty, työt eivät ole vähentyneet, samat asiat on tehtävä, mutta palkka tulee kuudesta tunnista entisen kahdeksan sijaan. Siinä sitten tehdään niska limassa, jotta ehtii hakemaan pikkuihmiset ajoissa kerhosta kotiin. Jos työtehtävät ovat samat, miksi palkka laskee? Tehokkuuden takiako?
Jaksamisen olen huomannut myös opettaessani. Kolmen vartin keskittymisen jälkeen kahinaindeksi alkaa nousta, eli peffat pyörivät penkeillä. Kouluissakin ihan syystä varmasti oppitunnit ovat kolmen vartin mittaisia. Sen jälkeen on hyvä oikaista itseänsä, liikutella jalkojansa ja ajatella heken ihan muuta.