Koulutus ja arvosanat

Korkeakoulujen arvostelujärjestelmä kannustaa siihen, että opiskelija käy tietyn määrän kursseja, tuloksesta välittämättä. Jokainen kurssi on pisteytetty siten, että siitä saa X määrää opintopisteitä ja arvosanan onnistumisen mukaan. Tutkinnon suorittamiseksi pitää olla tietty pistemäärä koossa. Mielestäni asiaa pitäisi ajatella toisin. Kurssista saatavan pistemäärän pitäisi olla riippuvainen onnistumisesta ja erilliset arvosanat voisi unohtaa. Tällöin kurssista saisi pisteitä esimerkiksi 0–5 sen mukaan, miten kukin on osallistunut ja onnistunut. Näin ne opiskelijat, jotka eivät ole panostaneet yhtä paljon kuin toiset, tai jotka eivät ole saavuttaneet kaikkia kurssin tavoitteita, saisivat vähemmän opintopisteitä ja heidän olisi siis opiskeltava enemmän tutkinnon saavuttamiseksi. 

Lähes jokaisella opiskelijalla on jokin kurssi, joka syystä tai toisesta menee vähemmän hyvin. Syynä voi olla vaikkapa kiireet, sairastelu tai motivaation puute. Nyt nämä kurssit menevät kuitenkin läpi, niistä tulee huono arvosana ja niistä jää huonot tiedot ja taidot. Pisteyttämällä huonosti menevän kurssin alemmas lisättäisiin toisaalta motivaatiota yrittää enemmän, toisaalta pidettäisiin huolta siitä, että asiat tulevat opittua. Nyt kursseista pääsee luistelemaan läpi melko vähin ponnisteluin ja heikoilla taidoilla. 

Julkisuudessa on viime aikoina väläytelty kahden vuoden korkeakoulututkintoja, taka-ajatuksena työuran pidentäminen. Nythän meillä on jo kolmen vuoden kanditutkinto, jota ei voi liian pitkänä mitenkään pitää. Ollessani vuoden vaihto-opiskelijana Pariisissa ENSCI – Les Ateliers'ssa tutustuin sikäläiseen systeemiin, joka on meikäläistä joustavampi: viiden vuoden maisterintutkintoa aloitteleville tehdään jokaiselle henkilökohtainen opetussuunnitelma, jonka pituus vaihtelee opiskelijan aiempien opintojen ja työkokemuksen perusteella. Näin ne, joilla on jo kokemusta, saattavat saada maisteriopintonsa kolmessa vuodessa, kun taas juuri lukiosta tulleet opiskelevat viisi vuotta. Myös opintojen sisältö räätälöidään siten, että jokainen opiskelee juuri niitä asioita, joista hän hyötyy eniten. Tällä mallilla meilläkin voitaisiin räätölöidä lyhyempiä tutkintoja, vaikkapa kaksivuotisia kanditutkintoja jo työelämässä samalla alalla pitkään toimineille.

Ranskan mallissa tavoitteena on opintojen lopussa tietty osaamistaso. Samaan voisi pyrkiä täälläkin. Sen sijaan, että tavoiteltaisiin tiettyä määrää kursseja, tavoiteltaisiin tiettyä määrää tietoja ja taitoja. Itse aloitin Taideteollisessa korkeakoulussa työskenneltyäni jo viitisentoista vuotta mainosgraafikkona (artesaani). Aloittaessani harkitsin myös graafisen suunnittelun linjaa Taikissa, mutta olisin joutunut aloittamaan alkeista ja käymään kaikki viisi vuotta huolimatta pitkästä työhistoriasta. 

Harjoitteluun, hops!

Laitoin sitten niitä Istanbulin-kuvia Facebookiin, sieltä voi käydä kurkkimassa.

Kaikenlaista on mielessä ehtinyt pyöriä sitten viime kirjoituksen, mutta en ole saanut niitä näppäimille saakka tuotua. Liekö kaamosta vai mitä tekosyytä tähän nyt keksisi. Jotain positiivista kuitenkin on kerrottavana, sillä aloitan vuoden vaihteessa työharjoittelussa, jos en satu "oikeita töitä" ennen sitä saamaan. Meinasi näätsen käydä siten, että olisin jämähtänyt tuohon omaishoitajan rooliin. Viime keväästä olen autellut vanhempiani, joilla avun tarve silloin kovasti lisääntyi. Nyt siellä heillä on hoitaja täysipäiväisesti töissä, joten pääsen helpommalla. Tuo hoitohomma on siitä kinkkinen juttu, että sitä tulee tehneeksi, kun tarvetta on ja mahdollisuus siihen. Se kutenkin nakertaa naista, eikä sitten jaksakaan panostaa työnhakuun niin täysipainoisesti, kuin pitäisi, kun monta muutakin murhetta liikkuu mielessä. Niitä muita asioita ei saa mielestä niin kauan kuin on kiinni tuossa hoitohommassa. Sitä paitsi hoitotyö ei ole minun hommaa lainkaan! Lienee eri rotu ihmisiä, joille se on ominaista. On se mukavaa, kun on löytänyt sellaisen alan, joka kiinnostaa ja josta tykkää. Samalla ihailen sitä vanhemmilleni palkkaamaani hoitajaa, jolla on selvä intohimo ihmisten hoitamiseen ja joka tykkää työstään ihan silmin nähden. Minäkin tykkään omastani, olen ihan into pinkeänä menossa vuoden vaihteessa töihin, vaikka en saakaan siitä palkkaa.

Harjoittelu, tai oikeammin työelämävalmennus, tarkoittaa sitä, että menen töihin ilmaiseksi, mutta saan siltä ajalta ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Se on minun osaltani ihan kohtalaisen hyvä, koska se laskettiin ajalta ennen opiskelua ja opiskeluajalta vain niiltä viikoilta, jolloin olin työskennellyt yli 18 tuntia, lähinnä kesäisin. Opintorahaan nähden siis tuloni moninkertaistuvat, joten ei valittamista. Minullahan jäi työharjoittelu opintojen aikana tekemättä, kun luurasin ulkomailla ja kesätöiksikin oli helpompi hankkia noita graafisen puolen hommia. Ei sillä, ettäkö minulla ei olisi kokemusta, onhan minulla, mutta ei nyt juuri suoranaisesti muotoilun osalta kouluprojekteja lukuun ottamatta. Näinpä se harjoittelujakso on varmaankin oikein hyvä aloitus työelämään. Menen tekemään projektia, joka liittyy turvarannekkeisiin, joten se on ihan mun juttu. Niihin on tullut tutustuttua viime kuukausien aikana, sekä niiden toimintaan että toimimattomuuteen!

Asiaa kioskille + terveisiä kaukomailta

Eilen, 5.12. ilmestyneessä Evita-lehdessä on juttu "toteuta unelmasi, 9 tarinaa: tein sen, mistä muut vain haaveilevat". Yksi tarinoista on minun vaihto-opiskeluvuosiltani. Kip, kop, kioskille, jos uteluttaa!
Viime viikon hiljaisuuden syy oli pikalähtönä varattu muutaman päivän Istanbulin-matka, jonka tuomisina vatsatauti. Onneksi sairastuin vasta kotona, toisin kuin matkakumppanini…

Matka meni muuten hyvin. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä tämä idän ja lännen sulatto. Yksi sellainen sulatto nähtiin viime keväänä Hong Kongissa, toinen on meillä koto-Suomessa ja nyt näimme kolmannen. Erityisesti sieltä jäi mieleen koristeellisuus, joka meikäläisittäin oli ylenpalttista ja lähes liiallista, mutta sopi kyllä hyvin kohteisiinsa. Näimme Hagia Sofian, Sinisen Moskeijan ja Top Kapin. Kaikki kolme olivat häkellyttävän hienoja, yltiökoristeellisia ja tietysti turistien kansoittamia nähtävyyksiä. Hagia Sofiassa häkellytti myös kristillisen rakennuksen muuttaminen moskeijakäyttöön (nykyisin se on museona) siten, että siellä näkyvät molempien kausien jäljet; sekä kristilliset Neitsyt Maria- ja Jeesus-mosaiikit sekä moskeijoista tutut kynttelikkökruunut, pyöreät kirjoitustaulut ja alttarialueen tunnusmerkistöt. En siiden nimiä tunnista, joten en yritä enempää kuvaillakaan. Yllättävän samankaltaisia asioita kirkoissa ja moskeijoissa on. Sininen Moskeija on edelleen käytössä. Sekin oli valtava, häkellyttävän kaunis ja mieltä ylentävän oloinen paikka. Tosin säälittävän pieni karsina oli varattu naisille jumalanpalvelusten ajaksi yhdestä nurkasta valtavaa salia. Mikäpä minä olen sitä kommentoimaan. Top Kapi oli Sulttaanin palatsi, nykyisin museo, hienolla paikalla kaupungin keskustassa meren rannalla. Upea rakennuskokonaisuus, muurien ympäröimine puutarhoineen. Näimme siellä upeasti koristeltuja rakennuksia 1400-luvulta. Palatsikompleksin alue on n. 80 000 m2 kokoinen ja siellä on asunut parhaillaan nelisen tuhatta ihmistä.

Kävimme myös katsomassa, miltä kaupunki näyttää Aasian puolella. Sieltä on myös kuva, Iskelen metroaseman sisäänkäynti, joka näyttää minun silmiini perin istanbulilaiselta. Aasian puolella englanninkielentaito oli huomattavasti hervinaisempaa kuin Euroopan puolella, jossa englantia puhuivat yhtä monet kuin Helsingissäkin. Tuntuu jotenkin aina vain aika hassulta, että ulkomailla käynti on niin helppoa nykyään. Matkustaminen on edullista ja nopeaa, puhelimet toimivat kaikialla, sähköpostit ulkevat mukana, kaikki osaavat englantia… jokin eksotiikka jää siinä kokematta! Aiemmin, kun oli ulkomailla, oli tavoittamattomissa, oikeasti kaukana. Nykyään käynti Euroopan toisella rajalla on kuin käynti Kainuussa. Siitäköhän johtuujoidenkin matkalaisten turvallisuudenharha, ettei tarvitsisi matkavakuutusta ottaa? Luulen, että experience olisi aika toinen, jos sattuisi vaikkapa loukkaantumaan vakavasti.

Oih, ois paljon kirjoitettavaa, mutta nyt ei ehi… jatkan taasen joku päivä. Nyt linnan juhlia katselemaan! Onnea Suomi!