Pää vetävän kädessä

Kävi sellainen mäihis, että kaverin kanssa voitetiin suunnittelukilpailu. Sehän ihmistä lämmittää :D Lauantaina sain kaverilta viestin asiasta, järjestäjä oli lähettänyt hänelle, kilpailutyön alkuperäiselle lähettäjälle viestin. Kutsussa pyydettiin saapumaan paikalle Tampereelle maanantai-illaksi viimeistään puoli yhdeksän. Mukaan oli liitetty pääsylippu tapahtumaan.
  Kumpikin sitten viestitimme järjestäjille, että meitä oli kaksi tekemässä projektia, tämä oli mainittu työtä jättäessä ja saapuisimme molemmat paikalle. Järjestäjä lähetti  minulle viestin ja pääsylipun sunnuntai-iltana yhdentoista aikaan. Kyseltyäni sain myös illan ohjelman.
  Paikalle saavuttuamme buffet-pöytä notkui ja tanssiesitys nostatti tunnelmaa. Palkintojenjako olikin pieni yllätys: järjestäjä ei vieläkään tiennyt, että meitä oli kaksi. He olivat varautuneet yhdellä plakaatilla ja pyysivät vain kaverini vastaanottamaan palkintoa. Noh, meitähän olikin kaksi, mikä tuntui hieman nololta järjestäjän kannalta: viesti ei ollut mennyt perille. Saimme esitellä projektimme lyhyesti ja kertoa yleisölle, että olemme tehneet työn yhdessä.
  Seuraavana päivänä laitoin jälleen viestin järjestäjille, että meitähän oli kaksi ja että korjaavat tiedon julkaistaviin tietoihin ja palkinnonkin saavat sitten jakaa kahteen. Ainakin kilpailun sivulle asia olikin jo heti korjattu, hieno juttu!
  Minulle jäi järjestäjistä todella tehokas kuva. Omalta kohdaltani kaikki ei mennyt putkeen, mutta oliko ihme: näytti siltä, että siinä oli kaksi nuorehkoa tehopakkausta järjestämässä kolmipäiväistä tapahtumaa, työtä on ollut aivan liikaa, eikä siitä ole ollut mahdollisuuksia selviytyä kunnolla. On päätetty, että tämä riittää.
  Ilmiönä olen törmännyt tähän monessa paikassa. Pannaan pari-kolme korkeintaan kolmekymppistä tyyppiä tekemään isoa projektia. He selviävät siitä, kun työskentelevät aamusta yöhön viikot ja viikonloput. Ylityökorvauksista ei varmaankaan puhuta, työajoista ei senkään vertaa. Sitten kun kämmejä sattuu, nämä tunnolliset saavat huutia. En kiistä sitä, etteikö voisi tarpeen tullen venyä ja etteikö tuollaisen ponnistuksen aikana itsellänikin tulisi tehtyä myös viikonloppuna töitä, mutta se ei saisi olla oletus ja siitä pitäisi myös maksaa. Nyt tuntuu olevan tapana, että nuoria vedätetään projektityöntekijöinä niin paljon kuin kehdataan. Tapahtuman jälkeen kiitos ja näkemiin. Toivottavasti tässä tapauksessa ei ollut näin.

Se on täällä taas!

Helsinki Design Week. Vapaa-ajan ongelmat on taas hetkeksi ratkaistu. Koko viikko täynnä kaikkea kiinnostavaa, johon voisi mennä ja osallistua. Ihan kaikkea ei ehdi eikä jaksa, muutakin pitää viikon aikana valitettavasti tehdä.
Miten ottaa sitten paras hyöty viikosta? Etukäteen suunnittelemalla, osallistumalla itselle kaikkein tärkeimpiin tapahtumiin ja ottamalla kontakteja tapahtumissa. Liian usein näkee kainot taiteilijat seuraamassa sivusta, kuinka muut verkottuvat. Korkeintaan verkotutaan kavereiden kanssa, eikä ainakaan mennä törppöilemään outojen ihmisten kanssa. Sori vaan kanssaihmiset, mulla on tapana törttöillä. Välillä kyllä hävettää ihan pirusti, mutta en anna sen häiritä. Törttöilyviikko alkakoon!
Toivottavasti saan törttöilymateriaalini vielä painetuksi valmiiksi. Pikkupino kutistettuja portfoliomakupaloja jaettavaksi mahdollisille yhteistyökumppaneille. Suosittelen myös muita ottamaan tämän viikon vakavasti ja hankkimaan käyntikortteja, portfolioita, ynnä muuta kättä pidempää viikkoa varten. Kannattaa myös tarkistaa sähköisen portfolion tila.
Nähdään Design Weekin tapahtumissa!

Kiinalainen juttu

Osallistuin viikolla FinPron China Industrial Design workshopiin. Tilaisuudessa oli ehkä kolmisenkymmentä muotoilun alan edustajaa ja kiinnostavia puheenvuoroja. Tilaisuus oli Helsingissä, videoyhteys oli Kiinaan, josta saimme kuulla sekä suomalaisen Juha Kososen, Huaweillä työskentelevän muotoilijan kokemuksista että singaporilaisen Liu Jianhen kokemuksista ulkomaalaisten kanssa työskentelystä. Hän itsekin on ulkomaalainen työskennellessään Kiinassa. Yina Song puolestaan kertoi Sino-Finnish Design Parkista, joka auttaa Kiinaan saapuvia pääsemään alkuun.

Pisin ja kiinnostavin puheenvuoro oli kuitenkin hollantilaisella Jorg van den Hovenilla, joka on toiminut jo reilun kymmenen vuotta Kiinassa. Hän kertoi avoimesti käytännön asioista, ajattelun eroista ja omista näkemyksistään Kiinan kehityksen suhteen. Mieleen jäivät erityisesti kiinalaisten toimijoiden business-lähtöisyys ja auktoriteettien arvostus. Business-lähtöisyydellä tarkoitettiin tässä sitä, että projektin päämäärä on tuottaa voittoa. Meillä Suomessa ensisijainen tavoite (ainakin muotoilijoilla) on yleensä tehdä hyvä tuote, joka palvelee loppukäyttäjää hyvin ja joka toimii koko elinkaarensa ajan moitteetta, tuottaen hyötyä ja iloa. Toki myös talouden näkökulma on mukana, mutta taka-alalla. Varmasti myös business-näkökulmassa on myös nuo muut arvot olemassa, mutta kärki on toinen. Auktoriteettien arvostus van den Hovenin näkökulmassa näkyi siinä, että kiinalaiset arvostavat opettajia paljon ja heille myös muiden tunnettujen henkilöiden tunteminen on iso asia ja sitä tuodaan esiin portfolioissa ja presentaatioissa. Itselleni tuntuisi vieraalta aloittaa presentaatio selfiellä jonkun popparin tai pressan kanssa, mutta siellä sillä on arvoa. Ehkäpä nostan omassa portfoliossani tekemäni opetustyön jatkossa isommasti esille.

Kiinassa on valtavat markkinat ja volyymit ovat suuria. Isoissa volyymeissä laite-tai muottikustannukset häviävät isoon määrään. Meillä sarjat ovat niin pieniä, että moni tuote tehdään melko käsityövaltaisesti vain siksi, että ei kannata hankkia konetta tekemään jokusta kymmentä kappaletta jotain kappaletta silloin tällöin. Mieluummin palkataan naapurin Mirkku tekemään se. Suunnittelijoissa sen sijaan Suomessa on sellainen tilanne, että hyvistä suunnittelijoista on jopa ylitarjontaa. Osin tämä johtuu kohtaanto-ongelmasta. Yritykset eivät osaa ostaa, tai eivät tiedä, mistä ostaa, tai eivät tiedä muotoilusta riittävästi tietääkseen tarvitsevansa sitä. Kiinassa van den Hovenin mukaan kopioinnin aika alkaa olla ohi ja yritykset ymmärtävät designin arvon. Suomalaisella designilla puolestaan on siellä hyvä maine.

Itsekin teen yhdelle pekingiläiselle teollisuusyritykselle muotoilua juuri siksi, että suomalainen muotoilu on Kiinassa markkinointiargumentti. Ymmärrykseni mukaan ero johtuu juuri meillä vallitsevassa muotoilukäsitteessä ja funktionalismin perinnössä, ei pelkässä vanhassa maineessa. Myös suomalainen muotoilukoulutus on suosittu paitsi Kiinassa, myös Koreassa. Hakijoita Aasian mantereelta tulee ainakin Taikiin paljon, ja kun suuresta kansasta valikoituu pari–kolme opiskelijaa tänne, voi olla malko varma, että heillä on sellaista ajattelua, joka kannattaa täälläkin huomioida ja käyttää meidän opiskelijoiden hyväksi. Sillä turvataan suomalainen osaamisen etumatka myös tulevaisuudessa.

Uudenlaista ostamista

Tarjouspyynnöt ja niihin vastaaminen ovat yksi tapa arpoa seuraavat projektien tekijät. Yleensä se menee niin, että organisaatio pyytää tarjousta joiltakin palveluntarjoajilta, jotka sen pohjalta tekevät tarjouksensa. Suoraviivaista, simppeliä, helppoa?

No ei ole. Ensinnäkin muotoilijan näkökulmasta organisaatiossa ei välttämättä tiedetä, mitä halutaan. Siis on jokin ongelma, johon organisaatiossa ajatellaan olevan jokin ratkaisu ja sitten haetaan sen ratkaisun mukaista tarjousta. Pitäisi hakea ratkaisua siihen ongelmaan, eikä rajata jo valmiiksi mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja, sillä se estää luovimmat ratkaisut heti. Välttämättä ongelmaakaan ei ole ajateltu ihan loppuun asti.

Palveluntarjoaja taas saa tarjouspyynnön, tavaa sitä viikon huolella ja yrittää vastata siihen mahdollisimman tarkkaan. Pieleen menee yleensä siksi, että ei ymmärretä ongelmaa tarjouspyynnön takana, eikä päästä sitä näkemäänkään ennen kuin sopimus on tehty. Pitää siis arvata.

Ratkaisu? Olin tänään kuuntelemassa Ornamon ja Helsingin kaupungin edustajien alustuksia kaupungin tarjouspyyntökäytännöistä. Lopuksi keskusteluissa tuli yhdeltä muotoilijalta kysymys, miksi ei voitaisi pitää jokin infotilaisuus tarjouspyynnöstä. Itse ajattelisin, että vieläkin parempi olisi, jos tilaaja valikoisi ne toimijat, joilta haluaa tajouksia, ja järjestäisi heille yhteisen keskustelutilaisuuden. Siinä voitaisiin tilaajien ja tarjoajien kesken kysellä, keskustella ja kehitellä jo alustavasti sitä, mitä oikeastaan halutaan. Keskustelun jälkeen osallistujat voisivat jättää tarjouksensa ja keskustelussa jo tilaajakin olisi nähnyt, miten kukin osallistuu ja millaisia avauksia keskustelussa keneltäkin tulee.

Haasteena tällaiselle keskustelulle aamutilaisuudessa nähtiin osallistujien kilpailutilanne. Haasteen näki enimmäkseen kaupungin edustajat, kun taas suunnittelijoiden keskuudesta sitä ei nähty ongelmana. En itsekään näe siinä haastetta. Voisin hyvin keskustella alustavasti, kunhan keskustelu olisi sikäli rajattu, että kaikilla keskustelijoilla on mahdollisuus jättää tarjous ja toisaalta muualta ei enää tule tarjouksia. Eli olisi paremmat mahdollisuudet saada hyväksyntä, kuin jos tarjouksia tulisi laajemmalti. Keskustelun myötä voisi jopa syntyä uusia työryhmiä, kun huomataan, että tarvitaan tällaista ja tällaista osaamista ja paikallaolijoilta sitä löytyy.

Siitä olin erittäin iloinen, että kaupungin kanta ilmaiseen työhön oli kielteinen. Eli ei ilmaiseksi teetettyjä alustavia suunnitelmia tai leiskoja. Työstä on päätetty maksaa. Tällaiset tarjouskeskustelut on tietysti eri juttu, se on markkinointia.

Näkyvyyttä!

Opetus- ja kulttuuriministeriö yritti ostaa ainakin Kaisa Lekalta ja Kasper Strömmanilta töitä ruokapalkalla. Tehtävänä olisi ollut piirtää livenä kaksi päivää Suomen valtion ja Unescon järjestämässä sananvapaus-seminaarissa Finlandia-talolla. Tämä ylitti uutiskynnyksen, ja aiheesta. Samaa kuulee monelta suunnalta. Ikään kuin olisimme jossain kuukausipalkalla ja ihan huvikseen piirreltäisiin kaikenlaisia logoja ja konsepteja, koska se on niin kivaa.

Työhän on kivaa. Se ei silti ole syy olla maksamatta siitä. Mahtaakohan Suomen valtio kinuta ilmaisia catering-palveluita seminaariinsa?

Minulle ei ole valtiolta tullut tarjousta, mutta tietysti mietin, mitä olisin siihen vastannut. Kaisa Leka kieltäytyi, Strömman kieltäytyi. Molemmat julkistivat tarjouksen. Strömman kirjoitti blogissaan, että nyt voimme jättää verot maksamatta ja tarjota tilalle näkyvyyttä :) Strömman kirjoitti jokin aika sitten blogissaan myös Turun Sanomilta saamastaan tarjouksesta, jossa tarjottiin näkyvyyttä kirjoitustyöstä. Silloin hän teki vastatarjouksen, tarjoutui ostamaan ilmoitustilaa TS:ta näkyvyydellä, mutta kauppoja ei sitten tullutkaan.

Minä olisin voinut ehdottaa tarjouksen tekijälle, että hän luopuisi kahdeksi päiväksi palkastaan ja se ohjattaisiin minulle. Toinen houkutteleva vaihtoehto olisi ollut kunnon performanssin järjestäminen. Olisin mennyt piirtämään ja varannut jakun alle sopivalla tekstillä varustetun paidan. Esimerkiksi "The Ministry of Education and Culture wanted me to work here for free". Sitten vain sopivan tilaisuuden tullen jakku pois ja hattu kiertämään: "If you think I should be payed for my work, can you please instead pay me some money, please." Jos tulisin ulos heitetyksi, olisi performanssi vieläkin messevämpi.

Hyvä tuote myy itse itsensä

Ei myy. Suomalaisten helmasynti on huono myyntityö. Kulttuurisesti olemme siinä kohtaa erilaisia. Suomessa tavara menee kaupaksi, kun se on hyvä. Ihmiset vertailevat perinpohjin ja tekevät päätöksiä harkiten. Ihmeesti silti täälläkin hyvin muotoillut tuotteet, joihin käyttäjä voi kiintyä, menevät kaupaksi.
 Suomalainen muotoilu on kilpailuvaltti. Suunnittelen juuri tuotetta kiinalaiselle valmistajalle, koska heille Design In Finland on markkinoinnissa iso etu. Suurin vaatimus asiakkaalta oli suomalainen ilme. Kaupan päälle saavat myös sen designin ;)
 Suomalaisilla edelleenkin tuppaa olemaan liian vaatimaton lähestymistapa. ”Tää meidän tuote on tosi hyvä, vaikka siinä onkin vähän huono varsi”. Sellaisella tuotteella ei saa lähteä markkinoille! Korjatkaa ensin se varsi ja menkää vasta sitten. Meillä ei tajuta, kuinka paljon hyviä ja erinomaisia tuotteita maailmalla on. Ei meillä ole mitään muuta poikkeavan erinomaista kuin oma näkemys. Sen päälle joudumme tekemään ihan saman duunin kuin kaikki muutkin ihmiset maailmassa, kehittelemään, testaamaan, parantelemaan, kunnes tuote on oikeasti hyvä. Kun sen vaivan viitsii nähdä, voi rinta rottingilla mennä myymään, sanoa suoraan, että tämä on hyvä ja parmpaa ei ole! Se me osataan.