Pätkäpalkalla

Jatkanpa tätä pätkätyöjuttua. Nythän teen pätkää, ihan mielelläni sitä paitsi. Tämä pätkä kun ei vastaa koulutusta, tai vasta aiempaa koulutusta, eikä ole mitenkään haastavaa, en tällaista haluaisikaan tehdä vakituisesti. Pätkä sopii, koska sitä voi tehdä jos muuta ei satu olemaan. Tässä globaalissa taloustilanteessa ei satu.

Pätkätyö toimii, jos se sopii elämäntilanteeseen. Se sopii, jos tietää saavansa pätkiä riittävästi. Se sopii, jos on muitakin (silppu-)töitä. Silpusta on ihan kiva sommitella työnsä ja toimeentulonsa. Freen työ muistuttaa yritystoimintaa juuri siinä, että otetaan vastaan ja etsitään silppua ja pätkiä, joista sitten kokonaisuutena koostuu riittävä elanto. Kun työtä on riittävästi, se on vaihtelevaa, haastavaa ja antoisaa. Silppuuntuminen antaa väljyyttä elämän muiden asioiden sovittamiseen työn lomaan.

Palkkaus on se, jota olen saanut usein selitellä asiakkaille. Jos laskutan työni osuuskunnan kautta, pitää tuntilaskun olla vähintään viidenkympin luokkaa. Se on varsin kohtuullinen asiakkaalle, mutta joillekin se on ihan käsittämättömän vaikea. Jos teen verokortilla, silloinkin tuntipalkan pitää olla vähintään 35 e/h. Se ei tarkoita sitä, että tienaisin puhtaasti palkkaa yli viisi tonnia kuussa. Se tarkoittaa hyvin menneelle kuukaudelle noin kolmen ja puolen tonnin liksaa. Silloin on tosin tehty jo pitkää päivää.

Mihin se raha sitten menee? Miksi minulle ei riitä 20 e/h? Siksi, että maksan palkastani työvälineet. Tietokoneen, ohjelmalisenssit, kynät ja kumit. Rakensimme taloomme yhden huoneen enemmän, koska tarvitsen työhuoneen. Jos sairastun, en saa palkkaa. Kesälomalla en saa lomapalkkaa, lomarahaa enkä lomaltapaluurahaa. Lomailla saan omilla rahoillani. Käyn myös lääkärillä omalla kustannuksellani. Näistä kertyy vuositasolla merkittävät kulut.

Mahtavatkohan arvoisat asiakkaani nurista parturilaskusta tai auton korjauksesta? Kampaajalla käydessäni tunnin tukanleikkuu maksaa viisi kymppiä ja yrittäjät valittavat, ettei homma kannata. Auton korjaus maksaa joka minuutilta, myös vian etsiminen veloitetaan, vaikka sitä vikaa ei löytyisi. En kehtaisi sellaista laskuttaa. Voin myös joskus lähetellä aineistoja tai neuvoa puhelimessa ilman sekuntikellon takutusta.

Pätkätöissä, eli työsuhteessa normaalisti, mutta lyhyissä pätkissä tehtävästä työstä pitäisi myös maksaa hiukan enemmän kuin normaalista työsuhteesta. Perustelen sitä sillä, että mitä lyhyempi pätkä, sitä enemmän tulee hukkapäiviä. Työn hankkimiseen käytetty työpanos on työpäivää kohden suurempi. Jotkut työnantajat tosin näyttävät kuvittelevan, että free voi tulla puoli-ilmaiseksi töihin, "kun ei sillä kuitenkaan muutakaan tekemistä ole". Freet ovat kuitenkin toimiva reservi, jonka varallaolosta kannattaa maksaa korkeampana tuntihintana. Ei ole aina helppoa työnantajillakaan – monenlaisia tekijöitä on tarjolla ja tiukoissa aikatauluissa perehdyttämiseen ei ole aikaa. Tekijän pitäisi pystyä hyppäämään liikkuvaan junaan, eikä pätevyydestä aina ole etukäteen varmuutta.

Mitä vikaa pätkissä?

Tein pitkään töitä freenä ennen muotoiluopintoja. Aloitin vähän sattumalta siten, että vuosituhannen alussa sain potkut, kun silloiselta työpaikaltani puolet sai kenkää. Sattui sitten niin, että joku tarvitsi jotain pientä, joku toinen jotain ja sitten se ensimmäinen jo vähän lisää ja jonkin ajan päästä töitä olikin ihan tarpeeksi. Ilman potkuja en olisi varmaankaan uskaltanut heittäytyä, mutta kun olin työtön, otin tietysti pienetkin työt mielelläni vastaan.

Nyt on jokseenkin sama tilanne, siinäkin mielessä, että pikkuhommia tippuu. Yllätys oli suuri, kun ansiosidonnaisella päivärahalla ollessani sain pienen keikan, tein se ja perin palkkani osuuskunnan kautta. Aikanaan perustimme muutaman kaverin kanssa osuuskunnan pikkuhommien laskuttamista varten. Idea oli se, että jos osakkaita olisi yli seitsemän, ketään meistä ei katsottaisi yrittäjäksi. Ei meillä ollut mitään yrittäjyyttä vastaan, mutta kun on perhe ruokittavana ja työtilanne ajoittain heikko, oli pakko varmistaa se, että tarvittaessa voi saada työttömyysturvaa, eikä yrittäjänä sellainen ole mahdollista. Nyt, kun laskutin tuon pikkukeikan ja nostin palkan osuuskunnasta, työttömyyskassasta ilmoitettiin, että tällainen toiminta katsottaisiin yrittäjyydeksi! Sain sitten kuitenkin sovitellun päivärahani siltä kuukaudelta (päivärahasta vähennettiin puolet ansaitusta palkasta), mutta kassan kanta tuli selväksi: älä tee mitään, jos et saa pysyvää kuukausipalkkaista työtä. Toinen ongelma on se, että kun on jotakin tienannut, vaikkapa pari kymppiä, joutuu odottamaan palkkakuittia, joka toimitetaan päivärahan maksajalle, jonka jälkeen odotetaan, että viranomainen laskee sovitellun päivärahan ja maksaa sen sitten jälkikäteen. Kaikki saa kyllä takautuvastikin, mutta kun kyse on pienistä summista ja toimeentulon turvaavasta sosiaalituesta, sitä ei ole varaa odotella. Takautuvasti on paha syödä. Ai niin, onhan meillä pikavipit, ei hätää!

Veroviranomainen haluaisi myös verottaa kaikkea, pientäkin tuloa, jopa naapuriapua. Lontoon maassa kuulemma pienyrittäjät saavat ansaita kohtuullisen määrän rahaa nimellisellä verolla tai verotta, ja vasta tulojen kasvaessa verokarhun kynsi raapaisee. Sellainen systeemi suosisi pikkuyrittäjiä ja vähentäisi byrokratiaa. Itsensä työllistäjissä on paljon toimeentulon rajoilla kituuttavia käsityöläisiä ja luovien alojen työntekijöitä. Verohelpotukset pienimmissä tuloluokissa helpottaisivat mikroyrittäjiä tulemaan toimeen työllään. Nyt he ovat samalla viivalla kuin isommat yritykset.

Toinen itsensä työllistäjiä alkuun auttava asia olisi perustulo. Jos kaikki saisivat jonkun perustulon automaattisesti (joka perittäisiin takaisin X€ ylittävästä tuloista), voisi työtön keskittyä tilanteensa parantamiseen varmana siitä, että saa ainakin sen pienen rahan ajallaan, eikä sitä menetä, vaikka tienaisikin jotain lisää. Siinäkin byrokratia vähenisi, kun useamman ei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Voi olla, että joku heittäytyisi nälkäkurkitaiteilijaksi, mutta heitä on nytkin. On niitä, jotka elävät tukien varassa, mutta monet heistäkin hyödyttävät yhteiskuntaa jollakin muulla tavalla; taiteen tekemisellä, talkoissa, naapuria auttamalla. Jos sellainen toimelias loisiminen kielletään, saattaa toimeton, syrjäytynyt porukka lisääntyä.

Notkeasti avoimina

Kaksi avointa kirjettä suomen kansalle: timoerkki on puhunut, ugh.

Olisipa kiva tietää, kuka näitä tehtailee? Eilen myös keskustellessani yhden tutun kanssa juuri puhuimme siitä, kuinka välillä tätä graafista suunnittelua tekee aika toistaitoiset tekijät (tässä tilaajat). Näissä hesarin ilmoituksissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ovat vähän tylsän näköisiä, kansanomaisen oloisia, mikä lienee tarkoituskin. Vika on vain siinä, että ne ovat toistensa kaltaisia.

Jokin aika sitten minulle soitettiin, että olisi töitä. Jokin firma haluaisi kokeneen, hyvinkoulutetun graafikon kokoaikaiseen työhön kolmen kuukauden määräajaksi. Soittajan mielestä olisin sopiva kandidaatti. Työ kuulosti mukavalta, keskikokoisen firman taiteellisten tarpeiden tyydyttämiseen yhden ihmisen työpanos olisi aika sopiva. Varmasti hoitaisin homman hyvin, eikä minua juuri silloin pätkän lyhyyskään olisi haaitannut. Kokeneena tekijänä pystyisin hyppäämään puikkoihin kevyellä "missä on vessa" -tason perehdytyksellä. Soittaja kysyi palkkatoivettani ja esitin korkeakoulutetulle maltillisen 3500 e/kk, johon hän huokaisi, että tätä hän vähän epäilikin… Tivasin, paljonko työstä kyseinen yritys olisi valmis maksamaan. Pari tonnia, kuulemma.

Jos etusivun ilmoitustila Hesarissa maksaa listahinnalla noin 50.000 euroa, kannattaako ilmoitus teettää kahden tonnin kuukausipalkalla? Minkätasoisen tekijän yritys kuvittelee saavansa sillä rahalla? Pikakoulutetun, kokemattoman nuoren, joka osaa käyttää ohjelmia? Ehkä jonkun taloushallinnon ammattilaisen, jolla olisi kova hinku opetella? Valitettavasti jälki voi sitten olla aika kamalaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana graafista suunnittelua on opetettu lähes jokaisessa opistossa, mitä maasta löytyy. Syynä on se, että aine on suosittu ja antaa opistosta moternin vaikutelman. Niinkuin olisi koko paikan atmosvääri kohdillaan. Noilla kursseilla yleensä opetetaan ohjelmien käyttöä, eikä juurikaan suunnittelutaitoja, värioppia, typografiaa tai painotekniikoita. Joissain paikoissa on toki hyvä opetus, mutta jotkin ovat minusta nuorten vedättämistä. Annetaan ymmärtää, että koulutuksen jälkeen olisi pätevä tekemään suunnittelutyötä, vaikka ei ole annettu riittävää opetusta. Itse valmistuin aikanaan "hyvästä koulusta", käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta, jossa kolme vuotta pyörittiin ja silti sain opetella todella paljon ihan itse koulun jälkeen asioita, joista ei vain koulussa ollut puhettakaan. Toki alakin on kokenut valtavan mullistuksen sitten 90-luvun alun.

Tässäkin asiassa säästäminen tulee kalliiksi. Kun otetaan halpa tekijä, tarvitaan paljon ohjausta ja jälki on silti huonompaa, kuin jos olisi vähän paremmin palkattu, itsenäisempi tekijä, joka osaa hommansa. Tuntuu myös olevan niin, että ei millään ehditä tehdä asioita kunnolla, mutta aina on aikaa tehdä uudestaan. Hyvää suunnittelujälkeä saa vain ajan kanssa. Toisaalta tekijä tarvitsee aikaa oppiakseen hyväksi (eikä kukaan ole valmis), toisaalta jokainen projekti tarvitsee aikansa tullakseen hyväksi. Ensimmäinen kierros on jotain sinne päin, seuraava jo parempi ja kolmas alkaa olla jo kelpo juttu.

Onni ja ylpeys

Tekeepä mieleni jatkaa eilisestä. Erityisesti Ranskassa asuessani pisti silmään paikallisten ammattiylpeys. Siitä varmasti mainitsinkin vaihto-oppilaan blogissa silloin. Vaikutti siltä, että vaikkapa marketin kalatiskin myyjälle oli todella kunnia-asia tuntea tuotteensa hyvin ja pitää huolta siitä, että kalat ovat tuoreita. Kerran todistin, kuinka toinen asiakas kysyi kalan tuoreudesta epäilevästi ja myyjä tuohtui niin, että antoi minulle puolet ylimääräistä… Torilla hedelmäkauppias poimi sopivan kypsät hedelmät sen mukaan, milloin asiakas niitä aikoi syödä.

Valitettavasti täällä koto-Suomessa saa todistaa usein aivan päinvastaista. Kalatiskillä ollaan kyllä tuohtuneita tuoreustiedusteluista, mutta siksi, että asiakkaan tulisi mukisematta hyväksyä pakastettu, Thaimaaseen rahdattu, sulatettu, perattu, uudelleenpakastettu, sulatettu ja tuoreena myytävä mössölohi tuoreen korvikkeeksi, sillä kauppiashan myy sitä työkseen ja minä asiakkaana olen vain harrastelija. Kerran lounaskuppilassa huomautin pilaantuneista kurkkuviipaleista salaatissa, johon vastaukseksi sain, että se johtuu liian kylmästä kylmiöstä! Pitikö ne kurkut sitten sinne laittaa? Ja pitikö ne salaattiin tunkea pilaantuneina? Joskus niin toivoisi, että ihmiset töissään ajattelisivat kokonaisuutta ja työnsä merkitystä eikä vain sitä, mitä on käsketty.

Ollaan ylpeitä siitä, mitä tehdään, koska teemme sen niin hyvin! Työn onnea kaikille!

Työn onni

Työ on onnellisuuden lähde, jonka pitäisi olla kaikille itsestäänselvästi elämään kuuluvana. En tarkoita, että kaikilla pitäisi olla virka tai pysyvä työsuhde, mutta ihminen kaipaa hyödyllisyyden tunnetta. Sitä, että on laumalleen merkityksellinen. En yhtään ihmettele, että moni eläkkeelle tai työttömäksi jäänyt masentuu. Toisaalta moni löytää elämälleen jonkin muun sisällön, jossa voi tuntea olevansa laumalleen hyödyksi. Hyödyllisyyttäkin voi olla niin monenlaista. Voi kehitellä uusia, ihmiskuntaa järisyttäviä keksintöjä tai tuottaa iloa läheisille. Kumpikin on hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja. Viime syksynä olin vähällä päästä/joutua muotoilijaksi joulukoristeita ja muuta sisustuskrääsää valmistavaan ja markkinoivaan Weiste-yhtiöön. Silloin kävin aika perusteellisen yksinpuhelun aiheesta, koska ensin ajattelin, että puutarhatonttuja en ainakaan halua muotoilla, turhempaa kuin koriste-esine ei maailmassa voi olla. Sitten tulin ajatelleeksi, että itse asiassa siinä suunnitellaan tulevien polvien lapsuusmuistoja. Mitä muistat lapsuudestasi? Joulut, pääsiäiset ja sunttärijuhlat? Niiden koristeet? Vaalitko kenties mummulta saamaasi jouluenkeliä suvun aarteena? Silläkin asialla on syvempi puolensa. Lienee käymäni sisäinen kamppailu näkynyt haastattelussa asti, sillä en tullut valituksi, vaikka muutoin kaikki asiat tuntuivat osuvan nappiin.

Minulle työssä onnea tuo se, että saan tehdä kokonaisia asioita itsenäisesti. Yksi parhaita työpaikkojani oli 80-90-lukujen taitteessa Helsingin Printing Oy (pieni kirjapaino Hakaniemessä), jossa olin pakettiautonkuljettajana. Tulin aamulla konttorille, katsoin valmiit ja valmistuvat painotyöt ja suunnittelin reitin. Lastasin auton ja läksin rundille. Tapasin asiakkaita, sain suunnitella työni itse, edes kännykkää ei ollut siihen aikaan tsuppareilla. Kunto pysyi hyvänä ja sain olla ulkona. Ainoa heikko kohta oli pieni liksa, mutta sekin varmaan olisi ollut hivenen isompi jos olisin osannut pyytää.

Minulle onnea ei tuo niinkään se, mitä teen, vaan se, miten teen. Kenen kanssa, millaisessa ilmapiirissä ja tunnenko pystyväni siihen. Jos aina on liian kiire tai työ on muuten liian raskasta ja siitä tulee riittämättömyyden tunnetta, se ei voi olla vaikuttamatta. Ilmapiirikin vaikuttaa. Siellä kirjapainossa meillä oli aika temperamenttinen pomo, jonka kitapurje lepatti tuon tuostakin. Kävin sitten kerran hänelle sanomassa, että jos minulle huutaa, niin en saa mitään aikaiseksi, mutta jos nätisti pyytää, niin hoidan mitä vain. Hän otti onkeensa ja joskus näytti punainen raita hiipivän kauluksesta tukanrajaan ja takaisin, mutta hän oli oikein huomaavainen minua kohtaan. Kiitos siitä! Minäkin olen sen jälkeen kovettunut, enkä enää hötkähdä, jos joku aukoo päätään, mutta ei se minusta kivaa ole. Jotkut tosin tuntuvat nauttivan siitä :o)

Nyt minulla on niitä ammatteja ja pätevyyksiä jo useampiakin, mutta oikeastaan olen ihan yhtä tyytyväinen mitä tahansa työtä tehdessäni. Voisin lähteä painotuotteita jakamaan ihan yhtä hyvällä mielellä kuin suunnittelemaan uutta komentosiltaa öljytankkerille. Liksa on eri. Samoin, jos työ olisi jakeluajoa, ehkä kaipaisin vapaa-ajalta jotakin älynystyröitä voimistavaa. Nyt, kun piirtelen koneen ääressä päivät, kaipaan vapaa-ajallani lihaksia voimistavaa.

Nyt lenkille!

Korvien väli

Nyt kun taas alkoi ilmaantua keikkahommia, tuli mieleen tämä pitkään mielessä muhinut ajatus, kuinka silloin, kun töitä ei ole, sitä alkaa käpertyä helposti itseensä ja olla sitä mieltä, että ei kelpaa mihinkään töihin tai että tarjotut työt eivät olisi sitä, mitä ne oikeasti ovat. Jälkimmäistä sivusta seuraava varmaankin ajattelee, että onpas nirso tuo, kun ei hommat kelpaa. Kyse on enemmänkin siitä, että kun ei ole töitä, ei usko selviävänsä töistä. Alkaa ajatella, että siinä tehtävässä on jokin osa-alue, josta ei selviä tai joka ei kuulu ydinosaamisalueeseen (vaikka olisi ihan tavallinen, helppo keikka). Ihan kuin jokaisessa työssä olisi aina juuri se tyyppi, joka on siihen kaikkein paras.

Samaan aikaan työnantajat tuskailevat, kun eivät saa tekijöitä. Eivät kuulemma ole motivoituneita tai tarpeeksi osaavia. Siinä, missä työnhakija ei usko kykyihinsä, työnantaja ei uskalla kokeilla. Tässä kohtaa työnhakijan pitäisi vakuuttaa, kuinka hän on mahdottoman kiinnostunut juuri tästä  erityisestä osa-alueesta (ja seuraavassa hakemuksessa jostain ihan muusta), kuinka juuri tämä yritys olisi unelmien täyttymys. Ei kai hieman päälleliimattua?

Niinpä näyttää siltä, että työpaikat menevät niille, jotka parhaiten osaavat markkinoida osaamistaan, eikä niille, jotka tekisivät työt parhaiten. Onko siinä sitten jotain vikaa? Minusta siinä on sitä vikaa, että hukkaamme hurjan määrän kykyjä, koska muissa asioissa kyvykkäät ihmiset eivät ole hyviä markkinoinnissa. Tarvittaisiin työnvälitystä. Henkilöstöyritykset tekevät juuri sitä työnvälitystä, joskin pääosa taitaa välittää vain vuokratyövoimaa.

Sekin on kumma juttu, että kun näitä keikkahommia tulee, niin heti alkaa nähdä omat mahdollisuutensa paljon realistisemmin – ja niitä mahdollisuuksiahan on. Kun mahdollisuuksiinsa uskoo, saattaa onnistua osaamisensa markkinoinnissa. Oman työnsä markkinointi ei olekaan ihan helppoa. Toisia on helpompi kehua, meidät kun on kasvatettu siihen, että omakehu haisee. Olenkin ottanut omaksi sloganikseni ironisen "kaunis, älykäs ja vaatimaton". Ihan vain hämmentääkseni, sehän kun on totta.

Töitä ja töitä…

Juuri entinen opiskelukaveri manasi, ettei päässyt töihin kun oli JO valmistunut. Opiskelijana olisi siis kelvannut. Kuulostaa ihan siltä, että olisi haluttu töihin, mutta ei olisi haluttu maksaa siitä korvausta. Viime vuodenvaihteessa loppui yksi työmarkkinoita pitkään vääristänyt muoto, eli työharjoittelu (tai työelämävalmennus) työttömän päivärahalla. Vuodenvaihteen aikoihin jossakin julkaistiin tietoja, että jopa 10% työntekijöistä olisi ollut erilaisilla harjoittelusopimuksilla töissä. Sellaisellahan minäkin viimeisen viiden kuukauden projektini olin (ihan tyytyväisenä kyllä).

Työmarkkinoille oli selvästi ehtinyt tulla erilliset markkinat ilmaisista työntekijöistä. Jotkut työnantajat pyörittivät toimintojaan ilmaisten harjoittelijoiden varassa, ettei tarvinnut palkata ketään. Kätevää, eikö? Moraalisesti arveluttavaa, mutta sehän on täällä Suomessa yrityksille sallittua. Täällä moraali saa venyä, jos kyseessä on työ. Roskia ei lajitella töissä, koska "mähän teen töitä". Parkkisääntöjä ei noudateta, koska "mä oon töissä". Samoin julistetaan, että yrityksen ainoa päämäärä on tuottaa omistajilleen voittoa. Toki omistajille sopii tuottaa voittoa, mutta sen hinta ei saa olla mitä vain. Myös työntekijät sijoittavat yritykseen omaa aikaansa, osaamistaan ja tarmoaan. Ilman työntekijöitä yritystä ei ole.

Myöskään ilman yhteiskuntaa yrityksiä ei ole. Yritykset saavat yhteiskunnalta koulutettua työvoimaa, kaikenlaisia rahallisia tukia, valmista infrastruktuuria. Siksi yritysten pitää myös kunnioittaa yhteiskuntaa ja toimia sen hyväksi. Se ei tarkoita välttämättä hyväntekeväisyyttä, vaan reilujen pelisääntöjen noudattamista ja kohtuullisuutta työvoiman käytössä, osinkojen jaossa, investoinneissa.
Työntekijät lopulta tekevät tuloksen. Pitää olla hyvä, innostava ja motivoiva johto, joka pidetään kohtalaisilla palkkioilla tyytyväisinä. Tyytyväisinä he valuttavat intonsa työntekijöihin, jotka tekevät tuloksen. Kun ihmiset voivat hyvin ja kokevat oikeudenmukaisuutta, he myös tuottavat hyvin. Miten meillä on varaa hukata ihmisten kekseliäisyyttä ja toimintatarmoa kaikenlaiseen kateutta ja vallanhimoa ruokkiviin rakenteisiin?
Ollaan ihmisiksi.