Mediaaniosaajat ja kilpailukyky

Otamme valtakunnan oppineimman henkilön ja vähiten oppineen henkilön ja muodostamme jonon oppineisuuden mukaan. Poimimme keskimmäisen, eli valtakunnan mediaanioppineen. Kuvittelen sellaisen Suomessa: Puhuu äidinkielenään suomea, tulee toimeen myös englannilla ja hieman vaivalloisesti myös ruotsilla. On opiskellut alkeet saksaa tai ranskaa, josta ymmärtää vähän, vaikkei juurikaan puhu kieltä. Matematiikka riittää mainiosti arkipäivän asioihin, päättelykyky moneen muuhunkin vaikka derivointi onkin unohtunut. Ymmärtää, mistä mediassa puhutaan ja on maailman tapahtumista kiinnostunut. Koulua on tullut käytyä peruskoulun jälkeen kolme vuotta, ehkä sen jälkeenkin on aloitettu jokin koulutus, joka on jäänyt kesken. Täydennyskoulutusta on saattanut kertyä, mikäli vuosia on jo vierinyt ammatin hankkimisen jälkeen. Mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse, sitä pitempään hän on koulussa viihtynyt. 

Jossain muualla päin maailmaa mediaanioppija olisi lähes lukutaidoton. 

Sillä, kuinka oppinut maan kansalaisten suuri massa on, on valtava merkitys maan kilpailukyvylle. Sillä on paljon suurempi merkitys kuin sillä, millaisia yksittäisiä neroja on valtakuntaan sattunut syntymään. Nurinkurista, miten työelämä rahvaan koulutustason jatkuvaan nousuun suhtautuu. 

Ideaalitilanteessa johtaja visioi, jakaa visionsa keskijohdolle, joka kukin oman alansa kohdalta tarkentaa visiota ja jalkauttaa sen työntekijöille. Työntekijät ymmärtävät vision ja tekevät kukin oman osansa yhteiseen päämäärään pääsemiseksi. Todellisuudessa visioita ei aina ole tai ne eivät välity, kukaan ei tiedä mihin pyritään, miksi tai miten. Tärkeintä on valvoa, että toiset tekevät osansa tuntemattoman päämäärän eteen. Päämäärän korvaa täytettävä raportti. 

Suomalaisella mediaanioppineella työntekijällä on hyvät edellytykset johtaa omaa työtään, motivaatiota tuottaa tulosta ja kykyä kehittää työtään. Silti tuntuu, että yhä useammalla työpaikalla työn tuottavuuden parantamiseksi kehitetään työnkulkuja, jotka muuttavat työtä tehdasmaisemmaksi. Kehitetään systeemejä, joiden pitäisi helpottaa työn tekemistä, tehdä lopputuloksesta ennanta arvattavampaa ja saada ihmiset sitä kautta tuottamaan enmmän. Lopputulos saattaa kuitenkin olla se, että ihmiset turhautuvat olemaan systeemin automaattisia osia, turhautuvat, eivätkä enää vaivaudu ajattelemaan. Miksi vaivautua, jos siitä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä?

Yksi työhön mielekkyyttä tuova tekijä on mahdollisuus vaikuttaa työn sisältöön ja työn tekemisen tapaan. Jos työ ei tunnu mielekkäältä, tunnollinenkin tekijä vain tekee sen, mitä odotetaan, eikä edes yritä enempää. Toisaalta, jos puutuneelle puurtajalle tarjoaa todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa työn kehittämiseen, tulokset voivat yllättää. Ehdottomasti kannattaa kokeilla! 

Koska meillä asiantuntijatyö muuttuu enemmän ja enemmän systeemin osaksi, meillä on enemmän ja enemmän hyvin koulutettuja vaihetyöntekijöitä. Ihmisiä, joilla on hyvä koulutus, älyä ja kykyä, mutta kaikki se valuu hukkaan liukuhihnan ääressä yksitoikkoista vaihetta toistaen. Liukuhihna vain on muuttunut exel-taulukoksi. 

Eläkenatinaa

Ylen sivuilla pari päivää sitten julkaistiin juttu freelancereiden eläkkeistä ( http://yle.fi/uutiset/freelancer_on_usein_elaketurvan_valiinputoaja/7466887 ). Hienoa, että aiheeseen puututaan. Jutussa freegraafikko Tiina Eräpuu on jäämässä eläkkeelle ja saamassa alle tuhannen euron eläkkeen. Eläkettä ei ole tullut kerrytettyä, koska se olisi vienyt liian suuren osan tuloista. Hän on mieluummin laittanut rahansa ruokaan kuin eläkkeeseen.

Huono selitys. Moni muukin kollega valittelee samaa. Ongelma ei silloin ole se, että eläkemaksu on 22,3% tulosta, vaan se, että tuloja on liian vähän. Samaa monen on myös vaikea käsittää hinnoittelussa, sekä myyjä- että ostajapuolella. Eräs asiakkaani kerran hirvitteli minun tuntihintaani, koska hän ei ole koskaan maksanut työntekijöilleen yli 20 euron tuntipalkkaa. Siinä jäi vain huomaamatta, että freelancerin palkkaa ei voi verrata työntekijän palkkaan. Eläkemaksun lisäksi freelancer maksaa työtilat, koneet ja ohjelmistot. Markkinointikulujakin tulee aina jonkin verran. Lisäksi lasku tulee vain työn tekemiseen kulutetuista tunneista, kun työntekijällä 7,5 tunnin työpäivästä aika iso osa hujahtaa kahvitteluun, raportointiin, puheluihin, omien asioiden hoitoon, juoruiluun, ym. tuottamattomaan. Toki minunkin päivästäni osa kuluu kaikenlaiseen muuhun, mutta freenä en siitä kuitenkaan laskuta.  Mitä pienemmissä paloissa työtä ostaa, sitä kalliimmaksi se suhteessa tulee. Se, joka myy halvalla, polkee hintoja ja sahaa omaa oksaansa.

Freelancerikin voi tehdä töitä työsuhteisena, jolloin jokaisesta työstä sovitaan palkka, josta työnantaja maksaa sotumaksut ja eläkkeet. Silloin työ kerryttää myös eläkettä. Kun sovitaan laskutettavasta työstä, freekulla pitää olla joku organisaatio, joka laskuttaa työn ja maksaa tekijälleen palkan ja eläkemaksut. Jos ei maksa eläkemaksuja, ei saa eläkettä. Usein myös yrittäjien eläkkeitä moititaan liian pieniksi. Jos maksaa minimieläkemaksut, saa minimieläkettä. Loogista, eikö totta? Usein sitten on pihistelty maksuissa, mutta ehkä saatu omakotitalo maksettua. Eikö voisi suhtautua asiaan käytännöllisesti ja myydä talon? Siinä on kiinni paljon rahaa ja vaihtamalla pienempään osakeasuntoon rahaa säästyy myös ylläpitokuluissa.

Freetyö on antoisaa ja se voi olla moninaista. Itselläni se on koostunut eri mittaisista määräaikaisuuksista, erillisistä projekteista ja myydyistä ideoista. Joukossa on suunnittelutyötä ja opetustehtäviä. Ainoa kiusa siinä onkin juuri työn määrä. Vaihtelevuus innostaa, kun koko ajan on ikään kuin uudessa työssä, mutta toisaalta riittävän toimeentulon saaminen huolettaa varsinkin tällaisessa taloustilanteessa. Nyt töitä lienee monilla aika niukasti, mutta toisinaan haasteena on oma jaksaminen, kun ei malta olla tekemättä kaikkia tarjolla olevia projekteja.

Omaa eläkettä ei pidä ohittaa, vaikka eläköitymiseen onkin vielä vuosikymmeniä aikaa. Oma suunnitelmani on jatkuva kerryttäminen, jonka lisäksi kohtuullinen asuntovarallisuus helpottanee eläkepäiviä. Tällä alalla olisi kiva myös jatkaa työntekoa mahdollisimman pitkään, ehkä sitten pienemmässä määrin iän karttuessa. Varautua voi aina, vaikka tulevaisuutta ei voikaan tarkkaan ennakoida.

Lisää tekniikkaa

Tässäpä on taas vierähtänyt aimo tovi ihan samoissa tunnelmissa kuin viime postauksessa. Koneen piti olla kunnossa, mutta kaikenlaista pikkuriesaa vielä pukkaa. Osansa saa kyllä työkiireet, en ole jaksanut niin paljoa panostaa koneen kanssa värkkäilyyn ja bloggaamiseen. Kone on pystyssä ja toimii, mutta kummallisia juttuja jäi. Nyt taas on jokin käyttäjätiliongelma, eli joudun kirjoittamaan salasanaa aina, kun haluan muuttaa tiettyjä kohteita omissa dokumenteissani. Acrobat ei ole asentunut oikein, vaikka asensin sen uudestaan, enkä voi tulostaa siitä mitään. Harmi sinänsä, että en voi tulostaa myöskään Adoben ohjelmista, ne kaatuvat aina tulostettaessa. Niistä voi tosin tehdä pdf:n, se toimii. Tulostamiseen keksin käyttää koneen omaa Esikatselu-ohjelmaa, toimii se niinkin. Tosin tottumuksesta aina avaan kaiken Acrobaatilla ja sitten manaan ääneen, kun homma ei toimikaan. Tietenkään. Pah.

Muita pikku tietotekniikkakremppoja on ilmennyt, kun olen käynyt läpi arkistojani tulevaa muuttoa ajatellen. Katsoin eilen läpi aimo läjän cd-levyjä, joihin olin tallentanut kaikenlaista: vanhoja varmuuskopioita, vanhoja duuneja ja valokuvia. Kaikki olivat hapantuneet. Levy sisään ja näytölle ilmestyy lappu: Olet syöttänyt koneeseen tyhjän levyn. Jups. Näin on joskus aiemminkin tapahtunut yksittäiselle levylle, mutta näin pääsi nyt käymään koko arkistolle. Vain pari yli viisivuotiasta cd-levyä oli jäänyt jäljelle. Onneksi tärkeimmät asiat on mulla myös ulkoisilla kovalevyillä, mutta valokuvia taisi mennä hukkaan. Harmi, siellä oli varmaan kuvia reissuilta lasten kanssa :o(  Osa on mulla muilla levyillä, mutta vanhimpia ei ole varmaan missään.

Varmuuskopiointia olen miettinyt nyt työpaikallakin. Siellä on melko tyypillisesti paljon tavaraa tallennettuina serverille, jonne työt tehdään. Kuva-arkistoa, työt loogisesti järjestettyinä jne. Vain yksi tyypillinen ongelma: Siellä, missä työt ovat, ei ole kuvia. Jos joskus, vaikkapa parin vuoden päästä haluttaisiin avata jokin alkuperäinen taitto, kuvien linkit olisivat melko varmasti rikki. Olisikin aika haaste saada työnkulkuun jotenkin ujutettua arkistointi. Jokainen työ pitäisi valmistuttuaan arkistoida pakettina, jossa on linkit, fontit ja kaksi pdf:ää, yksi näyttis ja yksi painokelpoinen.

Nyt lienee omat magneettikenttäni jotenkin epäsynkassa mikropiirien kanssa, sillä myös työkone kenkkuilee. Näppäinkomennot toimivat satunnaisesti ja kone hidastelee. Onneksi tässä valmiissa maailmassa ei ole mikään kiire ;o) Kaikki olen kuitenkin saanut tehtyä, ei mitään fataalia, mutta lisähaastetta on tullut. Muutenhan maailma olisikin ihan liian tylsä!

Ihana kamala tietotekniikka

Viime viikon, samoin kuin edellisenkin, olen viihtynyt tavallista enemmän tietotekniikan parissa. Ei siksi, että olisi ollut mukava puuhailla jotakin, vaan siksi, että koneeni ei ollutkaan yhteistyöhaluinen. Reilut viisi vuotta vanha MacBook Pro alkoi hidastella, joten reippaana ajattelin asennella käyttöjärjestelmän ja ohjelmat uusiksi, jolloin kaikki vuosien varrella kerääntynyt digitaalinen tauhka jäisi pois.

Valitettavasti en ymmärtänyt, että koneessa oli todellakin aika vakava ongelma. Tai ehkä ei koneessa vaan sen varmuuskopiointijärejstelmässä. Juuri siinä, johon olin kaikki hengentuotteeni uskonut. Tarkoituksella en tuonut varmuuuskopiosta järjestelmää, enkä ohjelmia, jotta kaikki hidastelevat ongelmat eivät palautuisi, vaan asentelin ne kokonaan uudelleen tuoreina versioina. Sitten toisin ne varsinaiset omat tiedostoni, aarteeni, aatosteni hedelmät menneiltä vuosilta tähän päivään saakka.

Olisin tuonut, jos olisi ollut mitä tuoda.

Pitkällisen, piinaavan etsiskelyn jälkeen varmuuskopioilta löytyi työt-kansio päivämäärällä 14.5.2014. Sentään tältä vuodelta, sillä ensin löysin vain 2011 syksyn kopion ja kylmä hiki hiipi selkäpiihin. Toukokuu ei ollut ihan niin paha, varsinkin kun nyt olen etupäässä hakenut töitä enemmänkin kuin tehnyt niitä. Ne työt, mitä olen tehnyt, löysin talteen erikseen ottamistani meileistä painovalmiina pdf:nä, joten hukkaan menivät "vain" alkuperäiset, muokattavat tiedostot. Päätyöni kesän aikana on ollut Silmäasemalla ja ne työt toimiston serverillä, joten tämän hetken tienestitöihin tämä ei onneksi vaikuttanut.

Varmuuskopionti petti minut nyt toisen kerran. Edellinen kerta oli syksyllä 2011, kun olin aloittelemassa opinnäytteen tekemistä. Silloin piukahti kovalevy, lähes varoituksetta, eikä varmuuskopiointi ollut onnistunut viikkoon. Silloin uutta tavaraa oli paljon, joten kokeilin tiedostojen palauttamista huollossa. Se ei ollut hyvä idea. Homma kesti todella kauan, eikä sieltä löytynyt lopulta sen tuoreempia tiedostoja kuin varmuuskopioiltakaan. Kaikenlainen tallentaminen oli siis epäonnistunut jo jonkin aikaa, eikä työskennellessä huomannut kuin pientä hidastelua. Tällä kertaa varmuuskopiot näyttivät onnistuneen, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että kopioilla oli vain järjestelmä, kirjastot ja ohjelmat. Juuri ne, joita en halunnutkaan palauttaa. Käyttäjäosioni oli pudonnut kokonaan pois.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että varmuuskopion lisäksi toinenkin kopio niistä itse aarteista on hyvä olla. Lisäksi sen, että ilman konetta on orpo olla. Myös se tuli selväksi, että vaikka kene helpottaa kovasti työntekoa, itse asiassa mahdollistaa sen, se välillä ottaa veronsa.

Bonus: Piirtopöytä lakkasi toimimasta, koska juuri viimeinen käyttöjärjestelmäpäivitys ei enää tue noin antiikkisia lisälaitteita. Huoh. Ihminen on luotu tekniikkaa varten.

Sähläämistä ja tuottavuutta

Ihmiset tekevät kovin eri tavalla töitä. Toiset tekevät innolla ja vauhdilla, jotkut hissukseen ja tehokkaasti, yhdet kovalla drivilla mutta sähläten. Työn arvostuksen suhteen sillä ei tunnu juurikaan olevan merkitystä, tekeekö joku tehokkaasti tai tehottomasti, innolla tai lannistuneesti, sähläten tai järjestelmällisesti. Näitä työn ominaisuuksia olisi sitä paitsi hyvin hankala mitata, jos vaikkapa palkka perustuisi siihen, miten kukin saa aikaan. Joissain töissä mittaaminen onnistuisi ja urakkapalkkakin on ihan käypäinen palkkauksen muoto. Urakalla jaksaa painaa, jos ei muuten niin euron kuvat silmissä. Laatua pitää toki silloin tarkkailla, ettei pelkkä määrä riitä urakan täyttämiseksi.

Kuukausipalkkaisten sankassa joukossa meno on kirjavaa. Työnantajat ovat usein huolissaan siitä, että tekijät laistavat, lähtevät liian aikaisin kotiin ja saapuvat myöhään. Työntekijät syyttävät kytäämisestä. Silloin, kun jousto toteutuu molemmin puolin, työmäärä on sopiva ja työt tulevat tehdyksi, olisi helppoa todeta, ettei työssäoloajalla tai työntekopaikalla ole oikeastaan väliä. Se taas vaatisi hyvää luottamusta puolin ja toisin. Etätöidenkin suhteen on huomattu, että luottamuksen puute on useimmiten pahin este. Työnantaja pelkää, että työntekijä saattaa pyöräyttää koneellisen pyykkiä samalla, kun hoitelee työasioita kotona. Haittaisiko se? Onhan toimistoissakin kahvitaukoja ja varsinkin ajattelutyötä tekevät eivät kykene keskittymään niin pitkiä aikoja kerrallaan, että ei välillä pitäisi juoruilla työkaverin kanssa.

Juoruilukaan ei välttämättä ole pahasta työpaikalla. Siinä tulee vahvistetuksi tiimin yhteenkuuluvuutta, rakennetaan luottamusta ja vaihdetaan työhönkin liittyvää informaatiota ihan huomaatattaan, ilman muistioita. Hyvä olisi myös muistaa erilaiset työaikoja koskevat kokeilut, joissa on todettu, että lyhyempää päivää tekevät työskentelevät tehokkaammin ja tekevät vähemmän virheitä, eli siis tuottavat paremmin. Pitkän päivän tekeminen ei siis olekaan kenenkään etu pitemmän päälle. Sekään ei toki tarkoita sitä, etteikö toisinaan olisi tarkoituksenmukaista tehdä urakalla jokin homma pois, iltaan ja pitempäänkin, kunhan se ei tule tavaksi.

Terveiset Kesästä

Nyt on sitten virallinen Kesä. Valtaosa työn raskauttamista lomailee, on juuri palailemassa lomilta tai lähdössä lomille. Säät suosivat ja arki unohtuu. Itse olen ainakin elokuun loppuun asti viitenä päivänä viikossa kahdeksasta viiteen toimiston ilmastoidusta atmosfääristä nauttimassa, joten lomat koskettavat minua lähinnä hiljaisuutena toimistossa. Hiljaista onkin, sekä äänimaailman osalta, että työmäärässä mitaten. Freelancerina/pätkätyöläisenä lomat eivät minua koske, tai paremminkin pidän niitä silloin kun ehdin ja sen verran kuin tuntuu kulloinkin olevan varaa. Näinä taloudellisina aikoina ei juurikaan uskalla lomailla.
Toinen ryhmä, joka ei lomaile, on työttömät. Tämän päivän Hesarissa (s. A12) kerrottiin vihdoin kaavailtavan joitakin toimia pitkäaikaistyöttömien työllistämiseksi. Tähän asti toimet ovat olleet lähinnä toimeentulon kiristämistä, jonka kuvitellaan innostavan työnhakuun. Eipä innosta. Jos kuvittelisi itsensä siihen asemaan, että olisi pudonnut "toivottomien tapausten" sarjaan, olisi varmasti niin masentunut, että ei saisi itseään mihinkään. Itsekin sain kokeilla työttömyyttä jokusen kuukauden ja se todella oli lamauttava kokemus, vaikka omat työllistymisen mahdollisuuteni olivatkin melko hyvät. Jos tilanne olisi jatkunut, olisin varmasti menettänyt kokonaan uskoni omiin kykyihini enkä olisi enää uskaltanut hakeakaan mihinkään. Niin näyttää monelle käyvän, eikä silloin yhteiskunnan sormella osoittelu auta yhtään, vaan paremminkin lyttää potentiaalisen veronmaksajan syrjemmälle yhteiskunnasta. Jotta syrjään sysätyn ihmisen saisi palkkatyöhän takaisin, tarvittaisiin rohkaisua ja arvostusta. Arvostus työelämässä on näkyvimmillään palkka. Usein työttömät ajan mittaan hakeutuvat vapaaehtoistöihin työttömien omiin järjestöihin tai muihin vapaaehtoisjärjestöihin. Niillä taas ei ole varaa palkata ketään eivätkä monet niistä pyörisi ilman vapaaehtoisia.
Ihmisten syrjäytyminen on sekä yhteiskunnallisesti kallista että henkilökohtaisesti syrjäytyneelle itselleen elämää leimaava tragedia. Jos tahtoa löytyy, keinoja varmasti on. Palvelumuotoilun avulla uusia keinoja voisi kehittää ja löytää sellaisia keinoja, joista hyötyvät sekä yhteiskunta että syrjäytynyt itse. Keinoja, jotka ottavat huomioon sekä yhteiskunnan edun että työllistettävän henkilön tarpeet kannustavasti ja syllistämättä. Työttömyys ei ole lomaa. Se on stressaavaa ja sitovaa. Stressaavampaa ja sitovampaa kuin työssäkäynti.

Hortoilun huumaa

Juuri nyt on meneillään horotoilun, eli villivihannesten eli syötävien rikkaruohojen paras sesonki. Tämä on trendi minun mieleeni. Se liittyy pitempään vallalla olleeseen luonnollisuutta korostavaan megatrendiin, joka puolestaan alkoi vastaiskuna yltiökeinotekoiselle tekniikan etevyyttä korostavalle trendille. Ihmiset halusivat palata takaisin, kun huomasivat keinotekoisuuden liialliseksi. Onneksi kaikkea edistystä ei tarvitse trendien mukana hylätä, vaan voimme hyödyntää uusia keksintöjä, jotka edelleen meitä miellyttävät. Pitkälle jalostetut, isältä pojalle säilyvät elintarvikkeet eivät enää miellytä. Siispä hortoilemaan! Jokainen tunnistaa muutan syötävän kasvin, joista voi aloittaa. Kukapa ei olisi lapsena maistellut juolavehnää tai ketunleipää? Voikukan ja vuohenputken nuoret lehdet sopivat salaatin joukoon ja voikukista saa hyvänmakuisen lisukkeen paistettuna.

Hortoilu on yksilöllistä, pienimuotoista puuhastelua, mutta olisiko siitä teolliseksi tuotteeksi? Nokkosta viljellään jo ainakin pienimuotoisesti. Aiemmin sitä on käytetty myös kuitukasvina. Nokkossipsejä kehuvat monet. Nokkonen kuulemma parantaa veren hemoglobiiniarvoja ja kohottaa miesten testosteronitasoa. Kovat väitteet, vai mitä? Muitakin väitteitä on esitetty, uskottavin lienee se, että jos sitä ei joka ojanpenkalla kasvaisi, maksaisimme siitä huimia summia luontaistuotekaupassa. Kuka alkaisi tuottaa nokkossipsejä? Ostaisin minäkin pussillisen.

Asukkaiden kaupunki

Tuttavani parahti Facebookissa lähirantansa tilasta Helsingin Sörnäisissä, siinä hiilikasan katveessa. Kun Helsingin rantoja kiertää, valtaosa rannasta on juuri sellaista: joutomaata, teollisuusaluetta, parkkipaikkaa. Mikäli edellämainittuja ei satu olemaan, saattaa rantapenkere olla rakennettu niin, ettei ainakaan uimaan ole mitään asiaa. Aika moni kaupunkilainen kuitenkin tunnustaa käyneensä kuutamouinnilla jossain ei-niin-luvallisessa paikassa.

Kaupunki on rakentunut pala palalta, laajentunut ja kehittynyt. Kehitys on toisinaan ollut yksisilmäistä, ja asukkaat on unohdettu. Vaihtoehtoisesti alueita on vain jäänyt varjoon, kukaan ei ole huomannut lähteä niitä kehittämään. Parkkipaikkoja ei ainakaan saisi ikinä vähentää, jos autoilijoilta kysytään. Alueella asuvat ihmiset eivät useinkaan osaa edes unelmoida, millaisia keitaita heidän kulmillaan voisi olla. Jos vaihtoehtoja olisi näköpiirissä, voisi olla että parkkipaikatkaan eivät enää tuntuisi niin tärkeiltä.

Helsinkiin on palkattu ensimmäiset kaupunkimuotoilijat. Heidän tehtävänään on laajentaa muotoilun käyttöä kaupungin organisaatioissa. Kaupunkisuunnittelu on oiva kohde muotoiluajattelulle. Hyvänä esimerkkinä kaupunkimuotoilijoiden projekti Lahden asemanseudun suunnittelussa, jossa muotoilijat ottivat kaupunkilaiset mukaan ideoimaan alueen uutta käyttöä. Toiveet myös kuultiin ja ne esitettiin aluetta suunnitteleville arkkitehdeille. Ne tulivat myös suunnitelmiin mukaan. Tärkeää oli se, että ideoita kerättiin syvällisemmin keinoin kuin pelkällä kyselyllä, ja toisaalta että ideat myös toteutuvat. Mihin asukkaat ovat itse osallistuneet, eivät tietenkään halua valittaa. Rakentamaan päästään pikemmin ja tuloskin on varmasti mieluisampi asukkaille.

Kaikkivoipaisuuden harha

Silloin, kun ihminen tuntee itsensä hyväksi, riittäväksi ja osaavaksi, vaanii nurkan takana kaikkivoipaisuuden harha. Silloin, kun hän tuntee itsensä huonoksi, riittämättömäksi ja tumpeloksi, hän saattaa langeta mitättömyyden harhaan. Onko tämä eläminen siis harhaa?

Keskustelin kollegan kanssa siitä, millä tavalla toimivat ekonomivetoiset ja insinöörivetoiset muotoilutiimit. Muotoilijavetoiset me tiedämme, nehän on ne parhaat ja pätevimmät, jos meiltä kysytään. Ekonomivetoiset tiimit menevät meidän muotoilijoiden silmissä aivan liikaa raha edellä, lyhytnäköisesti ja ahneesti. Insinöörit taasen menevät tekniikka edellä, härpäke-featuret silmissä kiiluen. Meidän mielestä kumpikaan ryhmä ei ota riittävästi käyttäjää huomioon. Meillä muotoilijoilla taasen voisi olla käyttäjille sopivat ideat, mutta eihän ne mene kaupaksi, kun emme me osaa myydä. 

Koulutuksessa meihin valetaan uskoa omiin kykyihimme ja rohkaistaan tekemään asioita laajasti. Hyvä niin, mutta olisi myös hyvä oppia se, että kaikkea ei voi eikä tarvitse hallita, vaan on hyvä tehdä yhdessä. On voitava luottaa siihen, että samaan visioon voi pyrkiä montaa kautta ja monen koulukunnan yhteistyönä. Näin voisimme saada aikaan haluttavia, toimivia ja kaupallisesti kannattavia tuotteita ja palveluita. Tiimeissä tarvitaan monenlaista osaamista ja eri koulutuksen saaneiden pitäisi ymmärtää toistensa ajattelua ja luottaa toisiinsa. Luottamista pitää olla niin paljon, että voi antaa toisen tehdä oikeasti oman osansa ilman, että ollaan työntämässä omaa näkemystä toisen tontille. 

Mainosgraafikkona huomasin, että muiden visuaalisten ammattien ammattilaisilla oli sellainen käsitys, että he ovat päteviä graafiseen suunnitteluun, koska osaavat käyttää Photoshopia ja InDesignia, ja koska he ovat visuaalisella silmällä varustettuja. Visuaalista suunnittelua kyllä moni onnistuukin tekemään, mutta ei se välttämättä painokelpoista ole. Pitäisi ymmärtää myös se, miten tuote valmistetaan ja millaiset suunnitteluvaatimukset tuotanto vaatii. Silloin osaisi myös käyttää tekniikkaa hyväksi ja voisi löytää aivan uusia tapoja tuottaa tuote olemassa olevalla tekniikalla. Ilman tuotantotekniikan hyvää tuntemusta suunnittelija on sidottu valmiisiin ratkaisuihin ja saattaa tehdä myös tietämättään vaikeasti tuotettavia tai kalliita tuotteita. Graafisessa suunnittelussa vaikkapa värillisen paperin käyttö voi olla hieno tehokeino, mutta tekniikkaa tuntematon ei osaa arvioida, miten painovärit käyttäytyvät värillisellä paperilla.

On jännittävää huomata, kuinka silloin, kun tuntee itsensä hyväksi, koko maailma on auki kaikkine mahdollisuuksineen. Kaikkea voi tehdä ja lopputulos on silkkaa mahtavuutta. Silloin, kun itse uskoo itseensä, myös muut uskovat, tukevat ja asiat onnistuvat. Tällä alalla on paljon herkkiä ihmisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän tuuliviirinä pyörimistä, välillä itketään murheen syvimmässä alhossa kurjan projektin surkeaa loppua, välillä riehutaan riemussa, kun kaikki menikin hyvin. Siinä välillä epäillään, pyristellään, yritetään, vaivutaan epätoivoon, noustan ylös ja kuohutaan taas. Jos ollaankin vähän herkkähipiäistä sakkia, siitä on myös hyötyä, sillä herkkyys on ymmärrystä. Se on sitä, että ymmärtää, mitä asiakas haluaa, mitkä käyttäjien motiivit ovat ja kuka tiimissä tarvitsee juuri nyt tukea. 

Työaikakokeilu Ruotsin malliin

Tänään Ilta-Sanomissa oli juttu Ruotsissa kokeiltavasta kuuden tunnin työpäivästä. Tätä samaa on kokeiltu muuallakin, ainakin pari vuotta sitten oli jostakin päin Keski-Eurooppaa raportoitiin rohkaisevista tuloksista. Myös noin vuosi sitten kommentoin tätä CNN:llä kirjoitettua juttua, joka kertoo nelipäiväisestä työviikosta.

Molemmissa ajatuksissa, sekä lyhyemmässä päivässä, että lyhyemmässä viikossa, oli kiinnostavaa se, että ihmiset tekivät tehokkaammin töitä, kun työaika oli lyhyempi. Saman voi käänteisesti huomata monilla työpaikoilla: kun työntekijä väsyy, hän pitää tauon. Ei vain lakisääteistä kaffepaussia, vaan alkaa höpötellä naapurin kanssa tai surffata joutavia netissä. Ilmeisesti ihminen kaipaa myös tällaisia mikrotaukoja, pieniä herpaantumisia, pitkän päivän lomassa. Nelipäiväisen viikon kokeilijat tekivät siksi tehokkaammin ne neljä päiväänsä, että kaikki omat menot pystyi rytmittämään siihen vapaapäivään. Virastoasiat ja parturikäynnit hoituivat sen vapaapäivän aikana. Työntekijät myös viettivät aikaansa enemmän perheittensä kanssa ja tekivät viikonloppureissuja. Yllättäen myös sairauspoissaolot vähenivät.

Tällaisessa suunittelu- tai muussa ajattelutyössä työaika onkin aika toissijainen juttu. Freenä työskennellessä kelloa ei tule niin tarkkaan vilkuiltua, joskus tulee tehtyä pitkäänkin jotain hommaa, kun autuaallinen flow iskee, eikä keskeyttäminen edes käy mielessä. Toisinaan taas tulee tehtyä monenlaista pientä muuta puuhaa samaan aikaan, koska keskittyminen herpaantuu.

Joskus työpaikalle mennään ikäänkuin oleilemaan päiväksi, koska niin pitää tehdä. Siinä samalla tulee hoidettua monta hommaa, jotka pomo käskee. Parempi olisi, jos menisi työpaikalle tekemään niitä asioita, joilla työpaikka saa laskutettua asiakkaalta (palkanmaksu-)rahaa, ja joka edistää asiakkaan ja työnantajan etuja sekä omia kunnianhimoja. Silloin olisi mahdollisuus valahtaa ihanaan flow-tilaan ja lähteä kotiin illansuussa väsyneenä, mutta onnellisena. Tai ainakin onnellisena.

Musiikkia ja maailmanparannusta

Olen katsonut muutaman jakson Bassoradion ohjelmaa "Isäntänä Kari Aalto". Siinä haastatellaan monenlaisia tavalla tai toisella tunnettuja henkilöitä ja haastattelijana on Pertti Kurikan nimipäivät -bändin laulaja Kari Aalto. Kyseinen bändi koostuu neljästä kehitysvammaisesta, jotka soittavat kantaaottavaa punkia omasta elämästään. Heistä on tehty myös dokkari Kovasikajuttu, jonka moni on ehkä nähnytkin. Kiinnostavaa tässä on se, että he itse ovat ilmeisen kyllästyneitä heihin kohdistuviin ennakkoluuloihin ja hoitotoimien kohteena olemiseen ja niinpä päättivät tehdä asialle jotain. Voin kuvitella, että jonkinlaista bänditoimintaa on järjestetty ja jotain ohjausta on saatu, mutta kyllä nämä heput itse ovat sanomaansa levittämässä ja päitään nostamassa. Tämä on hyvä esimerkki jonkinlaisesta liikehdinnästä, jossa ennen marginaaliin sysätyt ihmiset eivät enää suostu olemaan marginaalissa vaan vaativat päästä osallisiksi yhteiskunnan eri toimintoihin.
Myös muiden vammaisryhmien suunnalta on kuulunut vaatimuksia yhdenvertaisuuteen. Liikuntavammaiset taistelevat matkustusoikeuksiensa puolesta. Apuvälineiden, kuten proteesien tai rollaattoreiden, ulkonäköön haluttaisiin panostaa ja poistaa niistä vammaisuusleima. Näyttää siltä, että heidän mielestään kyse ei ole vammasta tai viasta, vaan henkilön ominaisuudesta. Se meidän tavisten on opittava.
Ehkäpä vihdoinkin yhteiskuntamme on riittävän kypsä hyväksymään kaikki jäsenensä näkyviksi. Jospa vihdoin keskivertojen joukossa saisi olla tasavertaisena pitkät, lyhyet, laihat ja lihavat, raajarikot, sairauden voittaneet, kehitysvammaiset ja aistivammaiset, masentuneet, adhd:t, seksuaalivähemmistöt, punatukkaiset ja kaljut.
Tärkeää osallistumiselle yhteiskuntaan on se, miten otamme vastaan ja hyväksymme erilaisuutta. Kun joku marginaalista pyrkii keskemmälle pöhinään, tarvitaan joskus vähän rohkaisua. Voisimme ojentaa kättä ja tuupata pikkuisen silloin, kun joku meistä on jäämässä marginaaliin, tai on pyrkimässä marginaalista pois, oli syy marginaalisuudelle sitten mikä hyvänsä. Todellisuudessa kuka tahansa voi jostain syystä joutua sivuun vaikkapa sairauden takia. Yhteiskuntaan mukaan pääseminen on tehtävä helpoksi ja siitä on mielestäni kyse hyvinvointivaltiossa.

Ruokamuotoilua

Olen hurahtanut villiyrtteihin. Nokkosmuhennosta, sieniä ja marjoja olen laitellut aina, mutta viime vuonna aloitin tosissani vuohenputkien syömisen. Sehän on se inha rikkaruoho, joka ei katoa kuin syömällä. Siispä syömään! Tänä vuonna kierrokset kovenevat, tarkoitus olisi oppia tuntemaan ja käyttämään jokunen uusi yrtti,  ainakin litulaukka. 

Luonnonmukaisuus on ollut jo pitempään näkyvillä oleva megatrendi, samoin itse tekeminen. Villiyrttien keräily ja niistä ruoan valmistaminen sopii molempiin trendeihin. Mistä moiset sitten kumpuavat? Väitän, että ne pohjautuvat ihmisten kyllästymiseen keinotekoisuuteen. Ruoka erityisesti on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä paljon. Siitä on tullut teollista, eikä sen alkuperää enää tunnista. 

Teollinen sinänsä ei ole paha asia. Se, valmistetaanko ruoka kotona kolmen litran kattilassa vai Saarioisten äitien kolmensadan litran sammiossa, ei ole olennainen ero. Ero tulee siitä, että teollinen tuotanto on tehokasta. Eikö kuulostakin hyvältä? Tehokkuus kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että valitaan edullisimmat raaka-aineet. Sekin kuulostaa hyvältä. Kuitenkin, jos edullisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että neitsytoliiviöljy korvautuu palmuöljyllä (se yleisin kasvirasva), ei enää kuulostakaan niin hyvältä. Palmuöljy sisältää paljon tyydyttynytä rasvaa ja sen tuottaminen tuhoaa sademetsiä. Sopisi paremmin traktoriöljyksi, jos johonkin pitäisi käyttää. Teollisesti tuotettuun ruokaan käytetään usein köyhempiä raaka-aineita, jonka takia makua pitää parannella arominvahventeilla. Ruoan valmistamisen ja nauttimisen välillä kuluu aina paljon aikaa, joten valmisruoka on aina seissyttä. 

Jos valmistan kotona ruoan, näen itse kaikki raaka-aineet ja voin ne valita. Käytän öljyä, joka maksaa kaupassa pari euroa enemmän pullo, kuin halvempi "traktoriöljy". Ostan vähän kalliimman pastan, koska se on täysjyvätuote. Ostan luomumaidon, jotta lehmäkin saisi elää lehmiksi. Ne ovat valintoja, joita en voisi tehdä valmisruokaa ostaessani. Toisaalta teollisessa valmistuksessa juuri näillä asioilla saadaan aikaan se hinta, jonka ihmiset ovat valmiita lättypizzastaan maksamaan. Valmistuksessa rahaa kuluu huomattavasti myös työvoimaan, kiinteistöihin ja logistiikkaan. Jos raaka-aineet olisivat oikeasti kuin kotikeittiössä, hintakin olisi toinen. 

Valmisruokien makuun tottuu. Jos on aina syönyt tehdasmuonaa, oikean ruoan maku voi olla hämmentävä kokemus. Nykyinen trendi kuitenkin on juuri aitojen makujen uusi löytäminen ja isoäidin reseptien kokeilu. Ihmiset haluavat aitoja asioita. 

On todella hienoa, että myös valmisruokia on saatavilla. Silloin, kun tilanne vaatii, saa kelvollisen vatsantäytteen lämmittämällä valmista. Jatkuvaan käyttöön ja jokapäiväiseksi ruoaksi en valmiita ruokia kuitenkaan huolisi. 

Power Pointia graafikoille

Terveisiä Power Point -kurssilta. Viikko sitten olin kertaamassa perusteita, tänään jatkokurssilla. Tiedän, tiedän; Microsoftin ohjelmistoista tulee näppylöitä sormenpäihin. En edelleenkään ole PP-fani, mutta kyllähän se on aika helppo ohjelma muiden alojen asiantuntijoille, myyjille ja muille ei-graafikoille saada aikaan toimiva diaesitys tai messumateriaali screenille pyörimään. Sen tehtävän, mihin se on suunniteltu, ohjelma täyttää oikein hyvin.

Mihin sitten graafikko tarvitsee Power Pointia? Itse olen tarvinnut sitä silloin tällöin, kun asiakkaat haluavat työpohjia tai esitysmeteriaaleja valmiiksi tehtyinä. Valmiita esityksiä varten olen useimmin ehdottanut, että se tehtäisiin pdf-muotoon, jota voidaan myös käyttää kätevästi eistysmateriaalina, mutta jonka luomisessa ei ole samanlaisia rajoitteita kuin Power Pointissa. Ongelmana on useimmiten se, että esityksiä pitäisi voida muokata asiakkaan toimesta.

Power Pointista saadaan ihan kelpo esitys. Valmiit työpohjat ovat helppoja teitä. Suurin ongelma on usein käyttäjän hinku lisätä liikaa tavaraa yhdelle kalvolle, joko liikaa tekstiä tai liikaa tehosteita. Jos yrityksessä maltetaan antaa työpohjien teko ammattitaitoiselle, kyseisen ohjelman tuntevalle graafikolle, saadaan helposti muokattavat, käyttökelpoiset ja yhtenäiset kalvomateriaalit koko yrityksen käyttöön. Jos vielä henkilöstö malttaisi opetella ohjelman käyttöä ja malttaisi olla lisäämättä liikoja omia tehosteita, ollaan jo aika pitkällä. Ohjelman oppii kyllä nopeasti, mutta hieman pitää varata aikaa ja vaivaa aiheeseen.

Osaamista lisäämään

Kaikkihan me tiedämme, että mitä enemmän itseään kouluttaa, sitä paremmin pärjää työmarkkinoilla. Näin meille on kerrottu, enkä halua väittää vastaan. Olen tosin myös nähnyt, että ei niitä tohtoreitakaan aina olla kinuamassa töihin, sillä työnantajat väittävät heidän olevan liian teoreettisia ajattelultaan ja ehkäpä myös pelätään liian isoja palkkapyyntöjä, tiedä häntä. Aika moni hyvin koulutettukin on vailla töitä, joskin harvempi kuin alemmalla koulutuksella varustettu. Ongelma lienee lähinnä siinä, että korkeasti koulutetun osaaminen tuppaa olemaan kapea-alaista, jolloin ne potentiaaliset työpaikat ovat aika vähäiset ja todella haussa olevat paikat vielä vähäisemmät. Niinpä moni päätyy työllistämään itse itseään (kuten minäkin). Valitettavasti itsensä työllistävät harvoin pääsevät edes minkään työehtosopimuksen minimipalkoille. Joukko ei ole vähäinen, ja jos he (me) huomaavat, että työllistyminen yhteiskunnassa onkin petosta, sitähän mennään sitten barrikaadeille.

Toinen kiinnostava koulutussuunta ovat yksittäiset kurssit. Niiden tarkoituksena on ylläpitää ammattitaitoa ja lisätä sitä. Itsekin huomenna suuntaan opiskelemaan Power Pointia, jotta osaisin tehdä hienot työpohjat asiakkaalle, joka niitä ehkä joskus haluaa. Aina silloin tällöin kahlaan jonkin nettikurssin Lynda.comissa (suosittelen), jokin uusi tekniikka kuvankäsittelyssä tai kikka ohjelmistoissa. Ovatko ne siten oikeasti työllisyyttä parantavia? Sikäli kyllä, että taidot kehittyvät, jos kurssi on sopivan tasoinen ja hyvin vedetty. Ei, mikäli taso ei ole sopiva tai aihe ei kiinteästi liity omaan työhön.

Pitkään samaa työtä tekevälle kurssipäivä on myös virkistävä. En tarkoita sosiaalista virkistystä, jota sitäkin ohessa tulee, vaan ammatillista virkistystä. Kun omia rutiineja ravistellaan ja niistä puhutaan uudessa yhteydessä, se virkistää ja antaa uusia ajatuksia ja keinoja suoriutua työstä entistä tehokkaammin. Lisäksi työntekijä kokee olevansa arvostettu, mikäli työnantaja haluaa häntä kouluttaa.

Palkkaa! (mulle heti paljon)

Palkkaa maksetaan työstä. Palkka on työn arvon mittari. Kun työnantaja hakee työntekijää, hänellä on yleensä jokin käsitys siitä, paljonko on tehtävän hoitamisesta valmis maksamaan, mutta sitä ei sitten kerrota. Katsotaan vain, millaisia hakemuksia tulee ja tehdään niiden palkkatoiveista johtopäätökset. Millaisia johtopäätöksiä, sitä ei voi tietää, mutta arvailla voi. Työnantajana arvelisin siirtäväni liian isot palkkatoiveet sivuun, koska ne ovat epärealistisia ja liian pienet siirtäisin sivuun koska ne osoittaisivat, että tyyppi ei tiedä mistään mitään. Onko näin?

Työntekijänä taas mietin omaa arvoani ja tehtävänkuvaa. Minulle palkka ei ole kynnyskysymys, mutta jos olisin työpaikassa ja huomaisin saavani pienempää palkkaa kuin muut samaa työtä tekevät, vaatisin korotusta. Palkkatoiveen määrittely ei ole ihan helppo juttu. Minulla esimerkiksi on pitkä, yli 10 v. kokemus graafisesta suunnittelusta, jonka perusteella kk-palkka olisi 3800–3900 €/kk (MaMa ry), kun taas muotoilijana olen vielä noviisi ja palkka olisi ehkä 3200 € korvilla. Kuitenkin tiedän, että graafikkoja työskentelee jopa tonnin halvemmalla yrityksissä assistentin nimikkeellä tekemässä samaa suunnittelutyötä kuin suunnittelutoimistoissa suunnittelijan nimikkeellä. Mitä sitten? No, jos työnantaja on budjetoinut niukasti tehtävän ja toivoo saavansa jonkun tekemään homman halvalla, hän ei varmaankaan tarjoa työtä sille, joka tekisi sen kalliimmalla. Jos tarjoaisi, saattaisi jopa saada paremman tekijän tai sitten saisi jonkun, joka kohta kinuaa lisää. Jos ei tarjoa, saa jonkun joka ei oikein osaa mutta saattaa olla innokas oppiman. Tai sitten tekee hommat vähän sinne päin. Toisaalta tärkeintä on myös työntekijälle kokonaisuus, eli palkka, työnkuva, työyhteisö, muut edut, sijainti, ilmapiiri, jne. Palkka on vain osa kokonaisuutta ja jos töissä viihtyy hyvin, ei sen niin väliä ole, paljonko maksetaan. Tosin viihtymiseen vaikuttaa myös arvostuksen kokeminen ja palkka on sen mittari. Voisikin sanoa, että "kiitos" on arvokas sana, sillä sekin osoittaa arvostusta, jolloin palkka voisikin olla hitusen pienempi…

Ratkaisu olisi se, että työpaikkailmoituksissa oli kerrottu kaavailtu palkka. Silloin paikkaa hakisivat ne, jotka pitävät palkkaa sopivana tehtävänkuvaan nähden. Toisaalta, jos haluaa lisää, voisi hakemuksessa perustella, miksi olisi paremman palkan ansainnut.