X – Y 1 – 1

Onpa pakko taas möläyttää, kun silmiini osui Taloussanomien ikäeroja työelämässä ruotiva kirjoitus. Tuossa oli aivan vastakkaiset mielipiteet juuri esittämiäni kohtaan. Kirjoituksessa väitetään, että nuoret eivät suostuisi ohjattaviksi ja vanhat olisivat tottuneet olemaan käskytettävinä ja näin nöyränä tottelisivat helpommin. Se, miksi omat mielipiteni aiheesta ovat aivan päinvastaiset, johtunee siitä, että yksilölliset erot ovat niin suuret, että kokemukset ovat kullakin aivan erilaiset. Samoin voi olla, että eri aloja värjäävät koulutuserot. Toisilla työpaikoilla on koulutetumpaa väkeä kuin toisilla.

Kirjoituksessa väitetään, että nuoret eivät taivu käskettäviksi. Näkisin kuitenkin, että nuoret taipuvat helpommin, sillä heillä on tarve näyttää sopeutuvansa ja epävarmempi olo kokeneempien kollegojen seurassa. Toisaalta, tietysti, on niitä, joteka omistavat ainakin tämän puolen Euroopasta ja heille ei tarvitse tulla mitään neuvomaan, ainakaan vanhojen pierujen, mutta sitä tautia ei ikä paranna.

Vanhojen väitettiin taas olevan tottuneita käskytettäviä. Minun kokemukseni mukaan vanhemmat taasen saattavat olla toisaalta muutosvastarintaisia, tapoihinsa luutuneita, tai sitten omaa alaansa niin syvästi tuntevia asiantuntijoita, että he todella tietävät paremmin, mitä pitää tehdä, eivätkä siksi halua lähteä mihinkään turhiin, tai jopa haitallisiin muutoshumppiin mukaan.

Aihe on kovin tapetilla juuri nyt, kun työuria pitäisi pidentää, mutta milloin ei haluta nuoria töihin, milloin ei haluta pitää vanhoja töissä. Itse koen olevani näiden ikäryhmien välillä, tosin juuri alaa vaihtaneena junnuus välillä vaivaa ja sitä sitten kompensoin täti-ihmisen elämänkokemuksella. Olen kuitenkin päässyt aivan viime aikoina vaihtamaan ajatuksia nuorten kanssa ja se ilmapiiri on hyvinkin tuttu. Vanhempia työntekijöitä eri aloilta kuuluu tietysti tuttavapiiriini.

Kaiken kaikkiaan tuokin artikkeli löysi jyvän: on johtajan ammattitaitoa pystyä johtamaan eri ikäisiä työntekijöitä. Se on sitten kumma, että toiset johtajat saavat alaisistaan enemmän irti kuin alaiset olisivat itse voineet kuvitellakaan, kun taas toiset johtajat aiheuttavat lähinnä sairauspoissaoloja. Hyvä johtaja on todella bonuksensa ansainnut, mutta huonosta johtajasta pitää uskaltaa yrityksessä hankkiutua eroon.

Asumismuoto ja työvoiman liikkuvuus

Jo jonkin aikaa on väitetty, että omistusasuminen vähentäisi työvoiman liikkuvuutta ja heikentäisi taloutta. Pohjalla lienee amerikkalaisen taloustieteilijän Andrew Oswaldin tutkimus, jossa asiaa katsottiin kansantalouden näkökulmasta. Kaikkia hänen kantojaan ei ehkä voi soveltaa muutenkaan Suomen oloihin, koska taloutemme rakenteet ja koko ovat niin erilaiset. Tosin oma näkemykseni on täysin epä-ekonomistinen.

Itse katson asiaa ihmisen näkökulmasta. Omistusasuminen sopii keskivertoihmisen elämänkaareen hyvin. Ideaalitilanne olisi, jos nuori vielä kotona asuessaan voisi siirtyä työelämään ja säästää ensiasuntonsa oman säästöosan, joka Helsingin seudulla pienasunnosta olisi noin 15–30 000 euroa. Sen säästäminen palkasta ei vie kohtuuttomasti aikaa, jos voi asua ja syödä ilmaiseksi kotona. Ideaalitilanteessa sitten samainen nuori kohtaa kaltaisensa, pikkuyksiöt myydään ja ostetaan perheasunto. Keski-ikään mennessä ollaan jo saatu velkainen unelmien asunto, tai sitten tyydytty vähempään ja velattomaan. Voidaan jo tukea taloudellisesti seuraavaa sukupolvea. Kun eläkkeelle jääminen on ajankohtaista, asumiskulut ovat pienet ja osan asuntovarallisuudesta voi realisoida muuttamalla pienempään asuntoon ja näin saada matkustelurahaa.

Aina ei tietysti käy näin hienosti. Jo alkuun usein nuoret eivät halua jäädä äidin ja isän jalkoihin, vaan muuttavat pois kotoa heti kun rahat riittävät vuokraan. Vuokralla asutaan ainakin opiskeluaika ja sen jälkeen mahdollisesti opintolainan takaisinmaksuaika ja ehkäpä perheen perustamisvaiheen aika, jolloin on äitiyslomia ja isomman asunnon tarvetta. Näissä elämäntilanteissa asuntosäästäminen on haastavaa. Haittapuoli on tietysti se, että tulee tukeneeksi vuokranantajan vaurastumista eikä omaa vaurastumistaan. Samoin nuorten perheenperustamis- ja pätkätyövaiheessa olevien lainansaantimahdollisuudetkin ovat heikot, vaikka samoilla rahoilla maksaisi lainaa kuin vuokraakin.

Työelämän kannalta katsottuna on esitetty, että vuokralla asuvat olisivat herkemmin muuttamassa työn perässä, kun taas omistusasunnoissa asuvat olisivat juurtuneempia.  Näkemykseni vuokralaisten herkempään muuttointoon liittyy enemmänkin elämäntilanteeseen kuin asumismuotoon. Vuokralla asuvat ovat useammin perheettömiä, nuoria, vastavalmistuneita, kun taas omistusasunnoissa asuvat ovat vanhempia, vakinaisemmissa työpaikoissa olevia, perheellisiä ihmisiä. Väitän, että muttohalukkuuteen vaikuttaa enemmänkin se, että perheellä on elämä sillä paikkakunnalla. Jos toisella puolisolla on työpaikka ja lapsilla koulut, kaverit ja harrastukset, on paljon vaikeampi muuttaa kuin jos olisi sinkku. Mitä sitten asumismuotoon tulee, väitän, että ainakin Helsingin seudulla vuokralaisen on vaikeampi muuttaa kuin omistusasujan. Vuokra-asuntoja ei ole ollut sataan vuoteen tarpeeksi, jotta vuokralainen voisi olla varma asumisestaan. Kaupungin asuntoihin päässeet eivät uskalla muuttaa pois, koska takaisin on vaikea päästä. Yksityisellä asuvat pelkäävät irtisanomista. Omistusasujilla pelot ovat lähinnä kahden asunnon loukussa, jonka voi välttää myymällä omansa ennen uuden asunnon ostamista. Muut riskit ovat olemattomia. Jopa maksuvaikeuksissa omistusasujan on helpompi neuvotella pankin kanssa kuin vuokralaisen vuokranantajan kanssa. Lainaaja saa lyhennysvapaata, vuokralainen häädön.