Työaikakokeilu Ruotsin malliin

Tänään Ilta-Sanomissa oli juttu Ruotsissa kokeiltavasta kuuden tunnin työpäivästä. Tätä samaa on kokeiltu muuallakin, ainakin pari vuotta sitten oli jostakin päin Keski-Eurooppaa raportoitiin rohkaisevista tuloksista. Myös noin vuosi sitten kommentoin tätä CNN:llä kirjoitettua juttua, joka kertoo nelipäiväisestä työviikosta.

Molemmissa ajatuksissa, sekä lyhyemmässä päivässä, että lyhyemmässä viikossa, oli kiinnostavaa se, että ihmiset tekivät tehokkaammin töitä, kun työaika oli lyhyempi. Saman voi käänteisesti huomata monilla työpaikoilla: kun työntekijä väsyy, hän pitää tauon. Ei vain lakisääteistä kaffepaussia, vaan alkaa höpötellä naapurin kanssa tai surffata joutavia netissä. Ilmeisesti ihminen kaipaa myös tällaisia mikrotaukoja, pieniä herpaantumisia, pitkän päivän lomassa. Nelipäiväisen viikon kokeilijat tekivät siksi tehokkaammin ne neljä päiväänsä, että kaikki omat menot pystyi rytmittämään siihen vapaapäivään. Virastoasiat ja parturikäynnit hoituivat sen vapaapäivän aikana. Työntekijät myös viettivät aikaansa enemmän perheittensä kanssa ja tekivät viikonloppureissuja. Yllättäen myös sairauspoissaolot vähenivät.

Tällaisessa suunittelu- tai muussa ajattelutyössä työaika onkin aika toissijainen juttu. Freenä työskennellessä kelloa ei tule niin tarkkaan vilkuiltua, joskus tulee tehtyä pitkäänkin jotain hommaa, kun autuaallinen flow iskee, eikä keskeyttäminen edes käy mielessä. Toisinaan taas tulee tehtyä monenlaista pientä muuta puuhaa samaan aikaan, koska keskittyminen herpaantuu.

Joskus työpaikalle mennään ikäänkuin oleilemaan päiväksi, koska niin pitää tehdä. Siinä samalla tulee hoidettua monta hommaa, jotka pomo käskee. Parempi olisi, jos menisi työpaikalle tekemään niitä asioita, joilla työpaikka saa laskutettua asiakkaalta (palkanmaksu-)rahaa, ja joka edistää asiakkaan ja työnantajan etuja sekä omia kunnianhimoja. Silloin olisi mahdollisuus valahtaa ihanaan flow-tilaan ja lähteä kotiin illansuussa väsyneenä, mutta onnellisena. Tai ainakin onnellisena.

Musiikkia ja maailmanparannusta

Olen katsonut muutaman jakson Bassoradion ohjelmaa "Isäntänä Kari Aalto". Siinä haastatellaan monenlaisia tavalla tai toisella tunnettuja henkilöitä ja haastattelijana on Pertti Kurikan nimipäivät -bändin laulaja Kari Aalto. Kyseinen bändi koostuu neljästä kehitysvammaisesta, jotka soittavat kantaaottavaa punkia omasta elämästään. Heistä on tehty myös dokkari Kovasikajuttu, jonka moni on ehkä nähnytkin. Kiinnostavaa tässä on se, että he itse ovat ilmeisen kyllästyneitä heihin kohdistuviin ennakkoluuloihin ja hoitotoimien kohteena olemiseen ja niinpä päättivät tehdä asialle jotain. Voin kuvitella, että jonkinlaista bänditoimintaa on järjestetty ja jotain ohjausta on saatu, mutta kyllä nämä heput itse ovat sanomaansa levittämässä ja päitään nostamassa. Tämä on hyvä esimerkki jonkinlaisesta liikehdinnästä, jossa ennen marginaaliin sysätyt ihmiset eivät enää suostu olemaan marginaalissa vaan vaativat päästä osallisiksi yhteiskunnan eri toimintoihin.
Myös muiden vammaisryhmien suunnalta on kuulunut vaatimuksia yhdenvertaisuuteen. Liikuntavammaiset taistelevat matkustusoikeuksiensa puolesta. Apuvälineiden, kuten proteesien tai rollaattoreiden, ulkonäköön haluttaisiin panostaa ja poistaa niistä vammaisuusleima. Näyttää siltä, että heidän mielestään kyse ei ole vammasta tai viasta, vaan henkilön ominaisuudesta. Se meidän tavisten on opittava.
Ehkäpä vihdoinkin yhteiskuntamme on riittävän kypsä hyväksymään kaikki jäsenensä näkyviksi. Jospa vihdoin keskivertojen joukossa saisi olla tasavertaisena pitkät, lyhyet, laihat ja lihavat, raajarikot, sairauden voittaneet, kehitysvammaiset ja aistivammaiset, masentuneet, adhd:t, seksuaalivähemmistöt, punatukkaiset ja kaljut.
Tärkeää osallistumiselle yhteiskuntaan on se, miten otamme vastaan ja hyväksymme erilaisuutta. Kun joku marginaalista pyrkii keskemmälle pöhinään, tarvitaan joskus vähän rohkaisua. Voisimme ojentaa kättä ja tuupata pikkuisen silloin, kun joku meistä on jäämässä marginaaliin, tai on pyrkimässä marginaalista pois, oli syy marginaalisuudelle sitten mikä hyvänsä. Todellisuudessa kuka tahansa voi jostain syystä joutua sivuun vaikkapa sairauden takia. Yhteiskuntaan mukaan pääseminen on tehtävä helpoksi ja siitä on mielestäni kyse hyvinvointivaltiossa.

Ruokamuotoilua

Olen hurahtanut villiyrtteihin. Nokkosmuhennosta, sieniä ja marjoja olen laitellut aina, mutta viime vuonna aloitin tosissani vuohenputkien syömisen. Sehän on se inha rikkaruoho, joka ei katoa kuin syömällä. Siispä syömään! Tänä vuonna kierrokset kovenevat, tarkoitus olisi oppia tuntemaan ja käyttämään jokunen uusi yrtti,  ainakin litulaukka. 

Luonnonmukaisuus on ollut jo pitempään näkyvillä oleva megatrendi, samoin itse tekeminen. Villiyrttien keräily ja niistä ruoan valmistaminen sopii molempiin trendeihin. Mistä moiset sitten kumpuavat? Väitän, että ne pohjautuvat ihmisten kyllästymiseen keinotekoisuuteen. Ruoka erityisesti on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä paljon. Siitä on tullut teollista, eikä sen alkuperää enää tunnista. 

Teollinen sinänsä ei ole paha asia. Se, valmistetaanko ruoka kotona kolmen litran kattilassa vai Saarioisten äitien kolmensadan litran sammiossa, ei ole olennainen ero. Ero tulee siitä, että teollinen tuotanto on tehokasta. Eikö kuulostakin hyvältä? Tehokkuus kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että valitaan edullisimmat raaka-aineet. Sekin kuulostaa hyvältä. Kuitenkin, jos edullisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että neitsytoliiviöljy korvautuu palmuöljyllä (se yleisin kasvirasva), ei enää kuulostakaan niin hyvältä. Palmuöljy sisältää paljon tyydyttynytä rasvaa ja sen tuottaminen tuhoaa sademetsiä. Sopisi paremmin traktoriöljyksi, jos johonkin pitäisi käyttää. Teollisesti tuotettuun ruokaan käytetään usein köyhempiä raaka-aineita, jonka takia makua pitää parannella arominvahventeilla. Ruoan valmistamisen ja nauttimisen välillä kuluu aina paljon aikaa, joten valmisruoka on aina seissyttä. 

Jos valmistan kotona ruoan, näen itse kaikki raaka-aineet ja voin ne valita. Käytän öljyä, joka maksaa kaupassa pari euroa enemmän pullo, kuin halvempi "traktoriöljy". Ostan vähän kalliimman pastan, koska se on täysjyvätuote. Ostan luomumaidon, jotta lehmäkin saisi elää lehmiksi. Ne ovat valintoja, joita en voisi tehdä valmisruokaa ostaessani. Toisaalta teollisessa valmistuksessa juuri näillä asioilla saadaan aikaan se hinta, jonka ihmiset ovat valmiita lättypizzastaan maksamaan. Valmistuksessa rahaa kuluu huomattavasti myös työvoimaan, kiinteistöihin ja logistiikkaan. Jos raaka-aineet olisivat oikeasti kuin kotikeittiössä, hintakin olisi toinen. 

Valmisruokien makuun tottuu. Jos on aina syönyt tehdasmuonaa, oikean ruoan maku voi olla hämmentävä kokemus. Nykyinen trendi kuitenkin on juuri aitojen makujen uusi löytäminen ja isoäidin reseptien kokeilu. Ihmiset haluavat aitoja asioita. 

On todella hienoa, että myös valmisruokia on saatavilla. Silloin, kun tilanne vaatii, saa kelvollisen vatsantäytteen lämmittämällä valmista. Jatkuvaan käyttöön ja jokapäiväiseksi ruoaksi en valmiita ruokia kuitenkaan huolisi.