Hortoilun huumaa

Juuri nyt on meneillään horotoilun, eli villivihannesten eli syötävien rikkaruohojen paras sesonki. Tämä on trendi minun mieleeni. Se liittyy pitempään vallalla olleeseen luonnollisuutta korostavaan megatrendiin, joka puolestaan alkoi vastaiskuna yltiökeinotekoiselle tekniikan etevyyttä korostavalle trendille. Ihmiset halusivat palata takaisin, kun huomasivat keinotekoisuuden liialliseksi. Onneksi kaikkea edistystä ei tarvitse trendien mukana hylätä, vaan voimme hyödyntää uusia keksintöjä, jotka edelleen meitä miellyttävät. Pitkälle jalostetut, isältä pojalle säilyvät elintarvikkeet eivät enää miellytä. Siispä hortoilemaan! Jokainen tunnistaa muutan syötävän kasvin, joista voi aloittaa. Kukapa ei olisi lapsena maistellut juolavehnää tai ketunleipää? Voikukan ja vuohenputken nuoret lehdet sopivat salaatin joukoon ja voikukista saa hyvänmakuisen lisukkeen paistettuna.

Hortoilu on yksilöllistä, pienimuotoista puuhastelua, mutta olisiko siitä teolliseksi tuotteeksi? Nokkosta viljellään jo ainakin pienimuotoisesti. Aiemmin sitä on käytetty myös kuitukasvina. Nokkossipsejä kehuvat monet. Nokkonen kuulemma parantaa veren hemoglobiiniarvoja ja kohottaa miesten testosteronitasoa. Kovat väitteet, vai mitä? Muitakin väitteitä on esitetty, uskottavin lienee se, että jos sitä ei joka ojanpenkalla kasvaisi, maksaisimme siitä huimia summia luontaistuotekaupassa. Kuka alkaisi tuottaa nokkossipsejä? Ostaisin minäkin pussillisen.

Asukkaiden kaupunki

Tuttavani parahti Facebookissa lähirantansa tilasta Helsingin Sörnäisissä, siinä hiilikasan katveessa. Kun Helsingin rantoja kiertää, valtaosa rannasta on juuri sellaista: joutomaata, teollisuusaluetta, parkkipaikkaa. Mikäli edellämainittuja ei satu olemaan, saattaa rantapenkere olla rakennettu niin, ettei ainakaan uimaan ole mitään asiaa. Aika moni kaupunkilainen kuitenkin tunnustaa käyneensä kuutamouinnilla jossain ei-niin-luvallisessa paikassa.

Kaupunki on rakentunut pala palalta, laajentunut ja kehittynyt. Kehitys on toisinaan ollut yksisilmäistä, ja asukkaat on unohdettu. Vaihtoehtoisesti alueita on vain jäänyt varjoon, kukaan ei ole huomannut lähteä niitä kehittämään. Parkkipaikkoja ei ainakaan saisi ikinä vähentää, jos autoilijoilta kysytään. Alueella asuvat ihmiset eivät useinkaan osaa edes unelmoida, millaisia keitaita heidän kulmillaan voisi olla. Jos vaihtoehtoja olisi näköpiirissä, voisi olla että parkkipaikatkaan eivät enää tuntuisi niin tärkeiltä.

Helsinkiin on palkattu ensimmäiset kaupunkimuotoilijat. Heidän tehtävänään on laajentaa muotoilun käyttöä kaupungin organisaatioissa. Kaupunkisuunnittelu on oiva kohde muotoiluajattelulle. Hyvänä esimerkkinä kaupunkimuotoilijoiden projekti Lahden asemanseudun suunnittelussa, jossa muotoilijat ottivat kaupunkilaiset mukaan ideoimaan alueen uutta käyttöä. Toiveet myös kuultiin ja ne esitettiin aluetta suunnitteleville arkkitehdeille. Ne tulivat myös suunnitelmiin mukaan. Tärkeää oli se, että ideoita kerättiin syvällisemmin keinoin kuin pelkällä kyselyllä, ja toisaalta että ideat myös toteutuvat. Mihin asukkaat ovat itse osallistuneet, eivät tietenkään halua valittaa. Rakentamaan päästään pikemmin ja tuloskin on varmasti mieluisampi asukkaille.

Kaikkivoipaisuuden harha

Silloin, kun ihminen tuntee itsensä hyväksi, riittäväksi ja osaavaksi, vaanii nurkan takana kaikkivoipaisuuden harha. Silloin, kun hän tuntee itsensä huonoksi, riittämättömäksi ja tumpeloksi, hän saattaa langeta mitättömyyden harhaan. Onko tämä eläminen siis harhaa?

Keskustelin kollegan kanssa siitä, millä tavalla toimivat ekonomivetoiset ja insinöörivetoiset muotoilutiimit. Muotoilijavetoiset me tiedämme, nehän on ne parhaat ja pätevimmät, jos meiltä kysytään. Ekonomivetoiset tiimit menevät meidän muotoilijoiden silmissä aivan liikaa raha edellä, lyhytnäköisesti ja ahneesti. Insinöörit taasen menevät tekniikka edellä, härpäke-featuret silmissä kiiluen. Meidän mielestä kumpikaan ryhmä ei ota riittävästi käyttäjää huomioon. Meillä muotoilijoilla taasen voisi olla käyttäjille sopivat ideat, mutta eihän ne mene kaupaksi, kun emme me osaa myydä. 

Koulutuksessa meihin valetaan uskoa omiin kykyihimme ja rohkaistaan tekemään asioita laajasti. Hyvä niin, mutta olisi myös hyvä oppia se, että kaikkea ei voi eikä tarvitse hallita, vaan on hyvä tehdä yhdessä. On voitava luottaa siihen, että samaan visioon voi pyrkiä montaa kautta ja monen koulukunnan yhteistyönä. Näin voisimme saada aikaan haluttavia, toimivia ja kaupallisesti kannattavia tuotteita ja palveluita. Tiimeissä tarvitaan monenlaista osaamista ja eri koulutuksen saaneiden pitäisi ymmärtää toistensa ajattelua ja luottaa toisiinsa. Luottamista pitää olla niin paljon, että voi antaa toisen tehdä oikeasti oman osansa ilman, että ollaan työntämässä omaa näkemystä toisen tontille. 

Mainosgraafikkona huomasin, että muiden visuaalisten ammattien ammattilaisilla oli sellainen käsitys, että he ovat päteviä graafiseen suunnitteluun, koska osaavat käyttää Photoshopia ja InDesignia, ja koska he ovat visuaalisella silmällä varustettuja. Visuaalista suunnittelua kyllä moni onnistuukin tekemään, mutta ei se välttämättä painokelpoista ole. Pitäisi ymmärtää myös se, miten tuote valmistetaan ja millaiset suunnitteluvaatimukset tuotanto vaatii. Silloin osaisi myös käyttää tekniikkaa hyväksi ja voisi löytää aivan uusia tapoja tuottaa tuote olemassa olevalla tekniikalla. Ilman tuotantotekniikan hyvää tuntemusta suunnittelija on sidottu valmiisiin ratkaisuihin ja saattaa tehdä myös tietämättään vaikeasti tuotettavia tai kalliita tuotteita. Graafisessa suunnittelussa vaikkapa värillisen paperin käyttö voi olla hieno tehokeino, mutta tekniikkaa tuntematon ei osaa arvioida, miten painovärit käyttäytyvät värillisellä paperilla.

On jännittävää huomata, kuinka silloin, kun tuntee itsensä hyväksi, koko maailma on auki kaikkine mahdollisuuksineen. Kaikkea voi tehdä ja lopputulos on silkkaa mahtavuutta. Silloin, kun itse uskoo itseensä, myös muut uskovat, tukevat ja asiat onnistuvat. Tällä alalla on paljon herkkiä ihmisiä, joilla elämä on enemmän tai vähemmän tuuliviirinä pyörimistä, välillä itketään murheen syvimmässä alhossa kurjan projektin surkeaa loppua, välillä riehutaan riemussa, kun kaikki menikin hyvin. Siinä välillä epäillään, pyristellään, yritetään, vaivutaan epätoivoon, noustan ylös ja kuohutaan taas. Jos ollaankin vähän herkkähipiäistä sakkia, siitä on myös hyötyä, sillä herkkyys on ymmärrystä. Se on sitä, että ymmärtää, mitä asiakas haluaa, mitkä käyttäjien motiivit ovat ja kuka tiimissä tarvitsee juuri nyt tukea.