Koulutus ja arvosanat

Korkeakoulujen arvostelujärjestelmä kannustaa siihen, että opiskelija käy tietyn määrän kursseja, tuloksesta välittämättä. Jokainen kurssi on pisteytetty siten, että siitä saa X määrää opintopisteitä ja arvosanan onnistumisen mukaan. Tutkinnon suorittamiseksi pitää olla tietty pistemäärä koossa. Mielestäni asiaa pitäisi ajatella toisin. Kurssista saatavan pistemäärän pitäisi olla riippuvainen onnistumisesta ja erilliset arvosanat voisi unohtaa. Tällöin kurssista saisi pisteitä esimerkiksi 0–5 sen mukaan, miten kukin on osallistunut ja onnistunut. Näin ne opiskelijat, jotka eivät ole panostaneet yhtä paljon kuin toiset, tai jotka eivät ole saavuttaneet kaikkia kurssin tavoitteita, saisivat vähemmän opintopisteitä ja heidän olisi siis opiskeltava enemmän tutkinnon saavuttamiseksi. 

Lähes jokaisella opiskelijalla on jokin kurssi, joka syystä tai toisesta menee vähemmän hyvin. Syynä voi olla vaikkapa kiireet, sairastelu tai motivaation puute. Nyt nämä kurssit menevät kuitenkin läpi, niistä tulee huono arvosana ja niistä jää huonot tiedot ja taidot. Pisteyttämällä huonosti menevän kurssin alemmas lisättäisiin toisaalta motivaatiota yrittää enemmän, toisaalta pidettäisiin huolta siitä, että asiat tulevat opittua. Nyt kursseista pääsee luistelemaan läpi melko vähin ponnisteluin ja heikoilla taidoilla. 

Julkisuudessa on viime aikoina väläytelty kahden vuoden korkeakoulututkintoja, taka-ajatuksena työuran pidentäminen. Nythän meillä on jo kolmen vuoden kanditutkinto, jota ei voi liian pitkänä mitenkään pitää. Ollessani vuoden vaihto-opiskelijana Pariisissa ENSCI – Les Ateliers'ssa tutustuin sikäläiseen systeemiin, joka on meikäläistä joustavampi: viiden vuoden maisterintutkintoa aloitteleville tehdään jokaiselle henkilökohtainen opetussuunnitelma, jonka pituus vaihtelee opiskelijan aiempien opintojen ja työkokemuksen perusteella. Näin ne, joilla on jo kokemusta, saattavat saada maisteriopintonsa kolmessa vuodessa, kun taas juuri lukiosta tulleet opiskelevat viisi vuotta. Myös opintojen sisältö räätälöidään siten, että jokainen opiskelee juuri niitä asioita, joista hän hyötyy eniten. Tällä mallilla meilläkin voitaisiin räätölöidä lyhyempiä tutkintoja, vaikkapa kaksivuotisia kanditutkintoja jo työelämässä samalla alalla pitkään toimineille.

Ranskan mallissa tavoitteena on opintojen lopussa tietty osaamistaso. Samaan voisi pyrkiä täälläkin. Sen sijaan, että tavoiteltaisiin tiettyä määrää kursseja, tavoiteltaisiin tiettyä määrää tietoja ja taitoja. Itse aloitin Taideteollisessa korkeakoulussa työskenneltyäni jo viitisentoista vuotta mainosgraafikkona (artesaani). Aloittaessani harkitsin myös graafisen suunnittelun linjaa Taikissa, mutta olisin joutunut aloittamaan alkeista ja käymään kaikki viisi vuotta huolimatta pitkästä työhistoriasta. 

Harjoitteluun, hops!

Laitoin sitten niitä Istanbulin-kuvia Facebookiin, sieltä voi käydä kurkkimassa.

Kaikenlaista on mielessä ehtinyt pyöriä sitten viime kirjoituksen, mutta en ole saanut niitä näppäimille saakka tuotua. Liekö kaamosta vai mitä tekosyytä tähän nyt keksisi. Jotain positiivista kuitenkin on kerrottavana, sillä aloitan vuoden vaihteessa työharjoittelussa, jos en satu "oikeita töitä" ennen sitä saamaan. Meinasi näätsen käydä siten, että olisin jämähtänyt tuohon omaishoitajan rooliin. Viime keväästä olen autellut vanhempiani, joilla avun tarve silloin kovasti lisääntyi. Nyt siellä heillä on hoitaja täysipäiväisesti töissä, joten pääsen helpommalla. Tuo hoitohomma on siitä kinkkinen juttu, että sitä tulee tehneeksi, kun tarvetta on ja mahdollisuus siihen. Se kutenkin nakertaa naista, eikä sitten jaksakaan panostaa työnhakuun niin täysipainoisesti, kuin pitäisi, kun monta muutakin murhetta liikkuu mielessä. Niitä muita asioita ei saa mielestä niin kauan kuin on kiinni tuossa hoitohommassa. Sitä paitsi hoitotyö ei ole minun hommaa lainkaan! Lienee eri rotu ihmisiä, joille se on ominaista. On se mukavaa, kun on löytänyt sellaisen alan, joka kiinnostaa ja josta tykkää. Samalla ihailen sitä vanhemmilleni palkkaamaani hoitajaa, jolla on selvä intohimo ihmisten hoitamiseen ja joka tykkää työstään ihan silmin nähden. Minäkin tykkään omastani, olen ihan into pinkeänä menossa vuoden vaihteessa töihin, vaikka en saakaan siitä palkkaa.

Harjoittelu, tai oikeammin työelämävalmennus, tarkoittaa sitä, että menen töihin ilmaiseksi, mutta saan siltä ajalta ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Se on minun osaltani ihan kohtalaisen hyvä, koska se laskettiin ajalta ennen opiskelua ja opiskeluajalta vain niiltä viikoilta, jolloin olin työskennellyt yli 18 tuntia, lähinnä kesäisin. Opintorahaan nähden siis tuloni moninkertaistuvat, joten ei valittamista. Minullahan jäi työharjoittelu opintojen aikana tekemättä, kun luurasin ulkomailla ja kesätöiksikin oli helpompi hankkia noita graafisen puolen hommia. Ei sillä, ettäkö minulla ei olisi kokemusta, onhan minulla, mutta ei nyt juuri suoranaisesti muotoilun osalta kouluprojekteja lukuun ottamatta. Näinpä se harjoittelujakso on varmaankin oikein hyvä aloitus työelämään. Menen tekemään projektia, joka liittyy turvarannekkeisiin, joten se on ihan mun juttu. Niihin on tullut tutustuttua viime kuukausien aikana, sekä niiden toimintaan että toimimattomuuteen!

Asiaa kioskille + terveisiä kaukomailta

Eilen, 5.12. ilmestyneessä Evita-lehdessä on juttu "toteuta unelmasi, 9 tarinaa: tein sen, mistä muut vain haaveilevat". Yksi tarinoista on minun vaihto-opiskeluvuosiltani. Kip, kop, kioskille, jos uteluttaa!
Viime viikon hiljaisuuden syy oli pikalähtönä varattu muutaman päivän Istanbulin-matka, jonka tuomisina vatsatauti. Onneksi sairastuin vasta kotona, toisin kuin matkakumppanini…

Matka meni muuten hyvin. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä tämä idän ja lännen sulatto. Yksi sellainen sulatto nähtiin viime keväänä Hong Kongissa, toinen on meillä koto-Suomessa ja nyt näimme kolmannen. Erityisesti sieltä jäi mieleen koristeellisuus, joka meikäläisittäin oli ylenpalttista ja lähes liiallista, mutta sopi kyllä hyvin kohteisiinsa. Näimme Hagia Sofian, Sinisen Moskeijan ja Top Kapin. Kaikki kolme olivat häkellyttävän hienoja, yltiökoristeellisia ja tietysti turistien kansoittamia nähtävyyksiä. Hagia Sofiassa häkellytti myös kristillisen rakennuksen muuttaminen moskeijakäyttöön (nykyisin se on museona) siten, että siellä näkyvät molempien kausien jäljet; sekä kristilliset Neitsyt Maria- ja Jeesus-mosaiikit sekä moskeijoista tutut kynttelikkökruunut, pyöreät kirjoitustaulut ja alttarialueen tunnusmerkistöt. En siiden nimiä tunnista, joten en yritä enempää kuvaillakaan. Yllättävän samankaltaisia asioita kirkoissa ja moskeijoissa on. Sininen Moskeija on edelleen käytössä. Sekin oli valtava, häkellyttävän kaunis ja mieltä ylentävän oloinen paikka. Tosin säälittävän pieni karsina oli varattu naisille jumalanpalvelusten ajaksi yhdestä nurkasta valtavaa salia. Mikäpä minä olen sitä kommentoimaan. Top Kapi oli Sulttaanin palatsi, nykyisin museo, hienolla paikalla kaupungin keskustassa meren rannalla. Upea rakennuskokonaisuus, muurien ympäröimine puutarhoineen. Näimme siellä upeasti koristeltuja rakennuksia 1400-luvulta. Palatsikompleksin alue on n. 80 000 m2 kokoinen ja siellä on asunut parhaillaan nelisen tuhatta ihmistä.

Kävimme myös katsomassa, miltä kaupunki näyttää Aasian puolella. Sieltä on myös kuva, Iskelen metroaseman sisäänkäynti, joka näyttää minun silmiini perin istanbulilaiselta. Aasian puolella englanninkielentaito oli huomattavasti hervinaisempaa kuin Euroopan puolella, jossa englantia puhuivat yhtä monet kuin Helsingissäkin. Tuntuu jotenkin aina vain aika hassulta, että ulkomailla käynti on niin helppoa nykyään. Matkustaminen on edullista ja nopeaa, puhelimet toimivat kaikialla, sähköpostit ulkevat mukana, kaikki osaavat englantia… jokin eksotiikka jää siinä kokematta! Aiemmin, kun oli ulkomailla, oli tavoittamattomissa, oikeasti kaukana. Nykyään käynti Euroopan toisella rajalla on kuin käynti Kainuussa. Siitäköhän johtuujoidenkin matkalaisten turvallisuudenharha, ettei tarvitsisi matkavakuutusta ottaa? Luulen, että experience olisi aika toinen, jos sattuisi vaikkapa loukkaantumaan vakavasti.

Oih, ois paljon kirjoitettavaa, mutta nyt ei ehi… jatkan taasen joku päivä. Nyt linnan juhlia katselemaan! Onnea Suomi!

Mikä tisain?

Luin tämän päivän hesarista sivun C2 Lauantaiesseetä, Hannu Pöppösen Designin käsite on venynyt. Ensimmäisenä tapetille joutui Designmuseon nimi. Museon nimi vaihtui kymmenisen vuotta sitten Taideteollisuusmuseosta Designmuseoksi. Muistaakseni silloin perusteluina oli mm. ulkomaalaisten vaikeudet löytää museo. Perustelu (ainakaan tuo minun kuulemani) ei vakuuttanut. Tämän päivän hesarin jutun mukaan taideteollisuus olisi ollut sanana vanhahtava ja ongelmallinen. Minusta vanhahtavuus ei haittaa, kun siellä esitellään juuri niitä vanhahtavia asioita. Ainakin silloin, kun itse olen käynyt katsomassa näyttelyitä kyseisessä museossa, ne ovat olleet taideteollisuuden historiaa esitteleviä näyttelyitä. Kiinnostavaa, toki, ja erittäin taideteollista. Kyseisen Hesarin jutun perusteella (minkä itsekin tunnistan) muotoilun käsite on laajentunut, ja mikä huvittavinta, muotoilu kun on ulkomaankielellä design, on designille maan tavan mukaisesti annettu eri sisältö kuin muotoilulle. Perusteluna lienee se, että ulkkaritkin ymmärtäisivät. Ei ne ulkkarit kuitenkaan ymmärrä suomea muutaman lainasanan perusteella, ja vaikka ymmärtäisivätkin, sanan erilainen tarkoitus sotkee ymmärtämisen lopullisesti. Sana muotoilu on silkkaa suomea ja kertoo hyvin, mistä suomalainen muotoilu on lähtöisin. Ranskassa halutaan myös käyttää ulkomaankielistä sanaa design, koska siellä halutaan tehdä pesäeroa lähtökohtaan les arts décoratifs eli koristetaiteet. Meidän muotoilu-sanallamme on muodonannon merkitys, mikä edelleen on tärkeä osa muotoilua. Minua närästää se, että muotoilu-sanaa käytetään myös muuhun suunnitteluun. Ymmärrän lähtökohdan, jossa vaikkapa palvelumuotoilu tarkoittaa sitä, että palveluja suunnitellaan muotoilun keinoin, mutta minusta voitaisiin silti puhua palveluiden suunnittelusta. Teollisen muotoilijan koulutuksessa ainakin Taikissa saa kyllä hyvät eväät palveluiden suunnitteluun muotoilun keinoin.

Luovuudesta

Luovuus on osa tervettä ihmistä. Kun henkilö on henkisesti terve, hän on luova. Luovuus ei rajoitu vain tietyn alan ihmisiin tai taiteilijoihin, vaan luovuutta tarvitaan lähes kaikissa ammateissa ja koko elämässä. Luovuutta on kyky ajatella itsenäisesti ja tehdä omanlaisia ratkaisuja sekä elämän suurien linjojen suhteen että arkipäivän askareissa tai työtehtävissä. Luova ihminen ei tee asioita niin kuin on aina tehty, vaan niin kuin hyvä tulee.
Luovuutta kiihottava voima on ongelma. Luovuus kukkii siellä, missä on jotain korjattavaa. Silloin keksimme ratkaisuja, oli kyseessä sitten yhteiskunnallinen ongelma tai toimimaton käyttöesine.
Yksi luovuutta kiihottava ongelma on puute. Usein luovia ratkaisuja joudutaan tekemään perinteisten ratkaisujen mahdollistavien resurssien puutteesta. Siksi en usko, että resurssien valtava lisääminen tuottaisi hillittömästi entistä luovempia ratkaisuja. Luovalla mielellä on taipumusta keksiä parhaat ratkaisut käytettävissä olevin resurssein: tehdään niin kuin hyvä tulee siitä, mitä meillä on, niillä reunaehdoilla, mitä meillä on. Jos reunaehdot laajenevat ja resurssit lisääntyvät, se ei välttämättä tuota luovempia ratkaisuja. Niukkuus ruokkii luovuutta. Jos kaikki on hyvin, ei tarvitse luoda mitään uutta.
Kun uskallan, olen vahva. Luovuus tarvitsee uskallusta ja vahvuutta. Vaikka ajatukseni olisivat kuinka luovia ja suoltaisivat maailmaanyrjähdyttäviä innovaatioita, niistä ei olisi mitään iloa, ellen uskaltaisi tuoda niitä esiin.
Luovuuteen nivoutuu yhteen uskallus, tahto, hyvä itsetunto ja suotuisa ympäristö. Kun on tahtoa, on itsetuntoa, kun on itsetuntoa, saa ympäristöltä tukea, ja kun on ympäristöltä tukea, niin uskaltaa.

Marimekkoa ja Luis Vuittonia

Tästä olenkin halunnut kirjoittaa jo jonkin aikaa. Patoutumia siis. Marimekko on sitä Suoman Virallista MuotoiluTotuutta, johon kuuluu myös sellaisia brändejä kuin Iittala, Fiskars ja Arabia. Opiskellessani Arabiassa poikkesin joskus katsomassa koulun alakerrassa olevaa Arabian tehtaanmyymälää ja tarkistamassa, onko Virallinen Muotoilu edelleen voimissaan. Oli se. Joka kerta. Myymälän alakerrassa oli sitten Suomen Epävirallisen Muotoilun myymälä, pieni puoti, jossa myytiin kaikenlaista pienempien tuottajien tuotoksia.
Onhan toki muotoilun kärkibrändien tuotteet pääsääntöisesti hyvin muotoiltuja ja aina laadukkaasti valmistettuja, mutta toisinaan ne kuluvat aivan puhki kuin marimekon unikot. Onhan toki unikkokuosi ihan kiva ja ymmärrän senkin, että sitä levitetään, kun kaupaksi menee. Kannattaahan kauppiaan lyödä rumpua niin kauan kuin menekkiä on, mutta miksi joku haluaa ostaa sitä?
Minun vaatimaton mielipiteeni muotoilusta on kuitenkin se, että jos asia on toimiva, käytännöllinen ja kaunis, se on hyvää muotoilua. Jos se asia on kahvikuppi, sen pitää toimia kahvikuppina, olla kivan näköinen, kestää konepesua ja sopia muuhun kattaukseen. Tuotanto ei saa olla liian kuormittavaa ympäristölle eikä liian kallista. Usein tuntuu, että jotkut eivät uskalla luottaa omaan arviointikykynsä, jolloin on helpompi ostaa jotain brändiä. Kaverit ymmärtää heti, jos sanoo, että tämä on Marimekkoa. Sen sijaan, jos ostaa jonkin tuntemattoman valmistajan tuotteen, joku voisi vaikka sanoa, että "ostitpa kamalan härpäkkeen". Oisko kauheaa? Sanoisiko joku oikeasti noin?
Entäs sitten nämä "luksusbrändit". Kun Luis Vuitton tuli Suomeen, en tuntenut brändiä ennestään (juu, en ole kovin kiinnostunut). Olin joskus nähnyt Vuittonin laukkuja tietämättä brändin arvoa. Mieleen ne olivat jääneet siksi, että ihmettelin, miksi joku ostaa noin rumasta kuosista tehdyn laukun. Edelleen olen samaa mieltä: minusta Luis Vuittonin kuosi on ruma. Laukut ovat varmasti laadukkaita, mutta suurin arvo on tietysti siinä sosiaalisessa nousussa, jonka ostaja kokee heilutellessaan kassia, jonka hinnan monet tietävät nelinumeroiseksi. Kopioita tosin on liikkeellä siinä määrin, että luultavimmin sosiaalinen asema asettuu tyrkkyjen ja wanna-be-varakkaiden välimaastoon, kun brändin tuntevat kanssaihmiset arvelevat laukkua kopioksi.
Sitten ärsyttää se, kun muotoilu käsitetään juuri siksi unikkokuosiksi. Tarkoitan sitä, että tehdään "muotoilua" sillä, että liimataan unikkokuosi tuotteen pintaan. Se on koristelua. Kaipa senkin voi laskea kuuluvan muotoiluun, mutta muotoilun ytimessä ovat kuitenkin ihan muut asiat, kuten tekniikan ymmärrettäväksi tekeminen, toiminnallisuus ja muoto. Muotoilua voi olla myös vaikka palveluiden suunnitteleminen. Usein se on olemassa olevien asioiden parantelua, joskus kehityksen ohjailua sopivaan suuntaan. Suurin osa on huomaamatonta arjen helpottamista ja maailmanparantamista. Siksi en ole huolissani siitä, että muotoilijana en tunnista kaikkia luisvuittoneita. Ei mun tarvii.

Elämä on.

Voe tätä elämätä. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla oli sellainen suunnitelma, että kun tuilen reissuilta kotiin (vuosi sitten), hoidan opinnot ja opinnäytteen nippuun tavoiteajassa ja sitten siirryn tienaamaan. Tarkemmin ajatelleen piti saada opinnäyte maaliskuun loppuun jätettyä ja siihen mennessä muutkin opinnot valmiiksi ja sen jälkeen sitten alkaa katsella työpaikkoja ja kartoittaa mahdollisuuksia.
Miten sitten kävikään? Opinnot tuli, tosin vaikeimman kautta, valmiiksi tavoiteajassa. Opinnäyteprojekti meni puihin, mutta sain siitä kursittua kokoon kuitenkin ihan säädyllisen paketin ja valmistuin. Sen sijaan juuri kun viimeistelin opinnäytettäni maaliskuussa, äitini sai aivoinfarktin. Hän oli siihen asti hoitanut aiemmin infarktin saanutta isääni ja niinpä sitten viimeistelin opinnäytteeni isääni hoitaen. Äidin sairaalareissu venyi kolmeen ja puoleen kuukauteen ja senkin jälkeen apua tarvittiin aika paljon päivittäisissä toimissa. Nyt siis molemmat vanhempani tarvitsevat jatkuvasti jonkun läsnäoloa, jotta arki sujuisi. Jonkun pitää laittaa ruoka nenän alle, hoitaa talous ja juoksevat asiat. Jonkun pitää auttaa pukemisessa, pesemisessä ja lääkitsemisessä. Minusta tuli ensin lähihoitajaharjoittelija. Onneksi heillä on kohtuullisen hyvät eläkkeet molemmilla, joten palkkasin heille kotiin hoitajan. Näin siis minusta tuli pikaylennyksellä hoivakodin johtaja.
Hoitajan palkkaaminen oli yllättävän edullista. Ennen äitini sairastumista siellä kävi siivooja, kauppapalvelu, pyykkipalvelu ja kotihoito. Jokainen laskutti erikseen, kotihoito tulojen mukaan. Nyt siellä käy yksi ihminen, joka hoitaa heidät molemmat päätyönään ja siinä ohessa tuon muun rumban. Hoitajan palkkaaminen täysipäiväisesti kaikkine sivukuineen jää alle 2000 euron. Ongelmana juuri nyt on KELA, joka ei tahdo uskoa, että hoitajan palkkaaminen on välttämätön terveydentilasta johtuva lisäkustannus, joka pitäisi ottaa huomioon eläkettä saavan hoitotukea myönnetäessä. Sitä saa menoista riippuen korkeintaan 341 euroa per nuppi.
Molemmat vanhat ovat siinä kunnossa, että ilman hoitajaa he tarvitsisivat hoivakotitasoisen hoitopaikan (palvelutalo ei riitä). Kumpikaan ei selviä ruoanlaitosta tai -lämmittämisestä, kumpikaan ei saa vaatteita yksin päälle tai pois, kumpikaan ei saa roskaa lattialta roskikseen, kummankin kävely on huteraa ja hidasta. KELAn virkailija perusteli hylkäävää päätöstä sillä, että he eivät voi kustantaa hoitoa, joka ei ole perusteltu, eli esim. kiviterapiaa joka olisi jonkun mielestä "aivan välttämätöntä". Ymmärrän, mutta kun nämä tyypit eivät pärjää kuin pari tuntia kerrallaan yksin, jonkun on oltava siellä ja sille jollekin on paikallaolosta maksettava. Minusta on ihan sama, tekeekö paikallaolija reikihoitoa, kiviterapiaa tai ikkunanpesua, kunhan on paikalla, ruoka, perushoito ja muu hoituu. Nythän KELAn kanssa on riitaa siitä, mitä hoitaja siellä tekee. Hoito ja hoiva kuuluu hoitotuen piiriin, mutta kodinhoito ei. Tosin sitten muistin, että hakiessani isälle hoitotukea viime keväänä, siinä otettiin huomioon siivoojan ja pyykkihuollon kustannukset. Jos hoitaja ne tekee, sitä ei huomioida. Miksiköhän? Tein sitten tarkennuksen hoitajan työsopimukseen, että hoitoon ja hoivaan on käytettävä 80% työajasta, lopun aikaa sopii vaikkapa lakaista lattiaa tai pestä pyykkiä. Sitten vain sekuntikellon kanssa vahtimaan! Mainittakoon, että hoitaja tähänkin mennessä lähinnä hoitanut heitä, mutta myös laittanut heille ruokaa, siivonnut tarvittaessa ja vienyt roskia. Kiviterapia ei tietääkseni ole ollut hänen alaansa ;o) Nyt jännityksellä odotan valituksen käsittelyä.
Mitä sitten työnhakuun tulee, niin syyskuussa sitten ilmoittauduin työnhakijaksi ja aloin etsiä paikkaa. Aika kiven alla tuntuu olevan, liekö tämä yleinen taloudellinen tilanne nyt semmoinen. Sain kuitenkin TE-keskukselta aimo kädenojennuksen, sillä kun olen nyt työtön, voin mennä puoleksi vuodeksi harjoittelijaksi TE-keskuksen laskuun. Saisin siis ansiosidonnaista työttömyyskorvausta, joka minulle liiton jäsenyyteni opiskelujenkin aikana säilyttäneelle on ihan kohtuullinen, lisäksi "ylläpitokorvaus", joka korvaa lähinnä matkakuluja. Sillä keinoin saisin työkokemusta, jota minulla muotoilijana ei vielä ole, vaikka mainosgraafikkona onkin. Jalkaa oven väliin, siis! Aika monesta muotoilutoimistostakin sain pakit, vaikka ilmainen työ ensin kiinnostikin. Säikähtivätköhän, kun huomasivat minun olevan jo aikuinen? Pelkäävätkö minun pitävän oikeuksistani kiinni vai epäilevätkö minun olevan wanhus? Ehkä he eivät ole huomanneet, että yksi nelikymppinen vastaa kahta kaksikymppistä. Minusta tämä ikä on lähinnä etu, sillä olenhan älyttömän viisas ja osaava, älykäs ja kaunis, vieläpä vaatimatonkin.
Viime viikolla vaihdoin strategiaa. Tulin ajatelleeksi, että insinööritoimistot ovat juuri kohderyhmää, siellähän meitä muotoilijoita tarvitaan. Ensimmäinen soitto tuotti haastatteluajan, joten tiistaina nähdään, tuottiko se tulosta. Paikka vaikutti oikein hyvältä, joskin tietysti en tiedä enempää, kuin mitä netistä löytyy.

Köyhien hupia

Kävin tänään entisessä opinahjossani Taikissa. Piti palauttaa kirjastoon kirja ja mikä parasta, minulla oli lounastreffit kurssikaverini kanssa. Samalla kävin tilaamassa maisterinsormuksen merkiksi mahtavasta suorituksesta. Ihan komea kultarinkula ois tulossa, mutta onpa kohderyhmää taas ajateltu: Rinkula, jonka hinta on 490 euroa! Köyhät taiteilijanplantut syö kaksi kuukautta kaurapuuroa lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi tuon ostoksen jälkeen. Oisko köyhälistölle kannattanut suunnitella jotain vähän halvempaa, vaikka terästä tai vaikka muovia?
Promootion passasin ihan suosiolla. Ne on sellaiset akateemiset pukujuhlat, joihin pitää varautua (naisena) jakkupuvulla, kahdella erilaisella valkoisella leningillä, vaaleilla kengillä ja pitkillä käsineillä. Seuralaiselle olisi pitänyt olla tumman puvun lisäksi frakki kaksin kengin ja kaksin liivein. Osallistumismaksu molemmilta 370 euroa yhteensä. Mielestäni arvokkaat ja mieleenpainuvat valmistujaisseremoniat olisi saatu aikaan vähemmilläkin puvuilla ja halvemmalla. Lisäksi puvut ovat sellaisia (valkoisia), että niitä ei oikein voi pitää missään muualla. Olisi ollut kiva, jos olisi ollut joku muu pieni juhlatilaisuus vaikka sen sijaan, nythän viiden vuoden raadannan päätteeksi sai noutaa paperit toimistosta. Promootio jäi väliin, sormuksen kuitenkin tilasin (Muru lupasi kustantaa valmistujaislahjaksi <3 ). Ehkä sitten joku päivä nostan kuohuvaa lasillista sormuksen kimmeltäessä.
Promootiossa minusta on outoa se, että uusi, innovatiivisuudellaan rehvasteleva yliopisto lainaa muilta yliopistoilta tällaiset melkoisen homehtuneet tavat. Jotain uutta ja raikasta olisi voinut keksiä. Anteeksi innovoida. Innovointi on PALJON hienompaa kuin keksiminen.

Aluksi…

Edellinen blogini Keski-ikäinen vaihto-oppilas on edelleen olemassa entisessä osoitteessaan. Vaihdoin alustaa teknisistä syistä, toivottavasti tämä toimii hyvin. Ulkoasu on vielä varsin kökkö, mutta päätin olla välittämättä siitä, jotta pääsen kirjoittamiseen kiinni.
Ajattelin täyttää tämän blogin kaikenkarvaisilla möläytyksillä: muotoilusta muotoiluvuoden kunniaksi, muusta vastaan tulevasta ja mieleen juolahtavasta. Minulla on varaa möläytellä, sillä valmistuin kesällä Aalto-yliopiston teollisen muotoilun osastolta maisteriksi (aaltoja, kiitos!) ja hiamommin olen Master of European Design. Väitän siis tietäväni jotain tisainista. Kokemusta on vielä aika rajallisesti teollisessta muotoilusta, mutta graafista sellaista olenkin harjoitellut jo liki 20 vuotta. Äidinmaidosta tihkui taidehistorian kevyt oppimäärä (vanhempieni työpaikkajuorut). Joskus ärsyttää ja sitten tekisi mieli möläytellä. Möläytän sitten tänne ;o)
Saa väittää vastaan, kommentoida tai kompata!