Koulutus ja arvosanat

Korkeakoulujen arvostelujärjestelmä kannustaa siihen, että opiskelija käy tietyn määrän kursseja, tuloksesta välittämättä. Jokainen kurssi on pisteytetty siten, että siitä saa X määrää opintopisteitä ja arvosanan onnistumisen mukaan. Tutkinnon suorittamiseksi pitää olla tietty pistemäärä koossa. Mielestäni asiaa pitäisi ajatella toisin. Kurssista saatavan pistemäärän pitäisi olla riippuvainen onnistumisesta ja erilliset arvosanat voisi unohtaa. Tällöin kurssista saisi pisteitä esimerkiksi 0–5 sen mukaan, miten kukin on osallistunut ja onnistunut. Näin ne opiskelijat, jotka eivät ole panostaneet yhtä paljon kuin toiset, tai jotka eivät ole saavuttaneet kaikkia kurssin tavoitteita, saisivat vähemmän opintopisteitä ja heidän olisi siis opiskeltava enemmän tutkinnon saavuttamiseksi. 

Lähes jokaisella opiskelijalla on jokin kurssi, joka syystä tai toisesta menee vähemmän hyvin. Syynä voi olla vaikkapa kiireet, sairastelu tai motivaation puute. Nyt nämä kurssit menevät kuitenkin läpi, niistä tulee huono arvosana ja niistä jää huonot tiedot ja taidot. Pisteyttämällä huonosti menevän kurssin alemmas lisättäisiin toisaalta motivaatiota yrittää enemmän, toisaalta pidettäisiin huolta siitä, että asiat tulevat opittua. Nyt kursseista pääsee luistelemaan läpi melko vähin ponnisteluin ja heikoilla taidoilla. 

Julkisuudessa on viime aikoina väläytelty kahden vuoden korkeakoulututkintoja, taka-ajatuksena työuran pidentäminen. Nythän meillä on jo kolmen vuoden kanditutkinto, jota ei voi liian pitkänä mitenkään pitää. Ollessani vuoden vaihto-opiskelijana Pariisissa ENSCI – Les Ateliers'ssa tutustuin sikäläiseen systeemiin, joka on meikäläistä joustavampi: viiden vuoden maisterintutkintoa aloitteleville tehdään jokaiselle henkilökohtainen opetussuunnitelma, jonka pituus vaihtelee opiskelijan aiempien opintojen ja työkokemuksen perusteella. Näin ne, joilla on jo kokemusta, saattavat saada maisteriopintonsa kolmessa vuodessa, kun taas juuri lukiosta tulleet opiskelevat viisi vuotta. Myös opintojen sisältö räätälöidään siten, että jokainen opiskelee juuri niitä asioita, joista hän hyötyy eniten. Tällä mallilla meilläkin voitaisiin räätölöidä lyhyempiä tutkintoja, vaikkapa kaksivuotisia kanditutkintoja jo työelämässä samalla alalla pitkään toimineille.

Ranskan mallissa tavoitteena on opintojen lopussa tietty osaamistaso. Samaan voisi pyrkiä täälläkin. Sen sijaan, että tavoiteltaisiin tiettyä määrää kursseja, tavoiteltaisiin tiettyä määrää tietoja ja taitoja. Itse aloitin Taideteollisessa korkeakoulussa työskenneltyäni jo viitisentoista vuotta mainosgraafikkona (artesaani). Aloittaessani harkitsin myös graafisen suunnittelun linjaa Taikissa, mutta olisin joutunut aloittamaan alkeista ja käymään kaikki viisi vuotta huolimatta pitkästä työhistoriasta.