Teen kaverin kanssa pientä väliprojektia apuväliseistä. Löysin toisen kaverin suosituksesta mukavan projektityökalun, joka toimii kuin keltsilaput. Sen nimi on Trello, ja eilen otin sen käyttöön. Keltsilappuja näissä hommissa kuluu, niillä on kätevä organisoida ajatuksia, ryhmitellä, purkaa ja järjestellä. Trello toimii samalla ajatuksella: siinä voi tehdä listoja, joihin saa tekstilaatikoita. Noita laatikoita (keltsinkorvikkeita) voi mukavasti hiirellä siirrellä paikasta toiseen, lisäillä ja siirtää näkyvistä. Niihin voi sitten kirjoitella tehtävät, aikataulut, ideat tai kauppalistan, mitä nyt tarvitseekin. Käyttöönotto oli aika helppoa. Ensin tietysti vähän hakemista, mutta nopeasti pääsin tekemiseen kiinni. Hyvin suunniteltu palvelu, eikä peruskäyttö maksa mitään.
Muutamaa projektinhallintaohjelmaa on tullut kokeiltua. Monet niisät olivat kaoottisia, epäkäytettäviä, kankeita ja hankalia opetella. Varsinkin opiskeluaikana oli varsinainen riesa eri järjestelmistä, kun joka projektissa ja kurssilla oli oma hallintatyökalu, infokanava, tiedotusväylä ja muistiinpanojako. Lopputulos oli järkyttävä kaaos. Tieto kulki lopulta kuitenkin ihmisten välillä kahvipöytäkeskusteluissa ja käytävillä huudellen. Jos ei sattunut olemaan samassa kaffepöydässä, jäi tieto niihin sirpaleisiin, joita omiin silmiin oli sattunut. Lisäksi joka järjestelmään oli omat salasanansa, joiden vaatimukset olivat sen verran ristiriitaiset, että samoja ei voinut käyttää. Lopputulos ei toiminut.
Kilpailu ja vaihtoehtojen tarjoaminen on oikein hyvä asia, mutta joskus kiukuttaa, kun ei ole sitä yhtä järjestelmää, jota voisi käyttää kaikkialla. Monopoli vai laaja kilpailu? Samaa mietin ohjelmistojen kanssa, onko parempi se, mikä on graafisella puolella, eli yksi ohjelmantuottaja (Adobe), vai 3D-puolen laaja kilpailu? Graafisen alan ohjelmista tietää, että kun nuo osaa, niin pärjää ja hinta on parin tonnin luokkaa. 3D-puolella hinnassa on yksi numero enemmän, eikä yhteensopivuudesta muiden kanssa voi olla varma. Opettelet yhden ohjelman ja sitten toisen ja kolmannen… Toki niissä on yhtäläisyyksiä, mutta silti. Ei ole valmis tämäkään maailma, vaikka aika hyvä onkin.
tiistai 27. elokuuta 2013
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Osta sie, tännään suat halavalla!
Tänään on ollut asiakashankintapäivä. Olen siis roikunut lähes koko päivän puhelimessa lörpöttelemässä enempi ja vähempi potentiaalisten asiakkaiden kanssa. Myyntityö ei todellakaan ole minun heiniäni, vaikka höpöttelijä olenkin. Joidenkin kanssa on helpompi jutella kuin tosten, varmaan paljon sen mukaan, mihin tilanteeseen sattuu soitamaan – onko juuri joku ikävä homma kesken vai oliko henkilö juuri palaamassa mukavalta kahvipaussilta mukavien ihmisten parista. Nämä myyntihommat on kuitenkin ihan kivoja, kun vastapuolet ovat yritysten edustajia, jotka tekevät bisnestä kukin alallaan ja bisneksen tekoon kuuluu kaikenlainen ostaminen ja myyminen. Siksi yleensä myyntisoittoihinkin suhtaudutaan vähintäänkin asiallisesti. Paljon saa kuitenkin luurissa heilua, ennen kuin saa jotakin konkreettista aikaan. Ehkä joku oikea myyjä olisikin jo saanut ainakin tuplasti aikaan, mutta veikkaan, että tälläkin keinolla duunia löytyy riittävästi.
Vielä kun osaisi kertoa vetävästi osaamisestaan. Se tuntuu olevan koko alaa vaivaava ongelma. Ne pärjäävät, jotka ovat hyvä myymään, mutta monta hyvää tekijää olen tavannut, jotka eivät vain saa työtään kaupaksi, ihan vain siksi, että eivät osaa sitä myydä. Pitäisi olla joku agentuuri.
Tein viime viikolla materiaalia omaa myyntityötäni varten. Otin siis lusikan kauniiseen käteen ja totesin, että pätee ne samat säännöt minuun kuin muuhunkin. Jotain tarttee tehdä, että jotain saa aikaiseksi ja paras tehdä se kunnolla. Laitoin siis portfolion kuntoon, vastaamaan paperiversiota, jota myös korhustin. Tein myös pienen läpyskän jaettavaksi. Paperiportfolio ja läpykät on painossa, kortteja teinkin jo jokin viikko sitten.
Yksi kilpailujuttukin on tekeillä, kiinnostava juttu, koskee nimittäin apuvälineitä. Sitä on kiva pohdiskella.
Vielä kun osaisi kertoa vetävästi osaamisestaan. Se tuntuu olevan koko alaa vaivaava ongelma. Ne pärjäävät, jotka ovat hyvä myymään, mutta monta hyvää tekijää olen tavannut, jotka eivät vain saa työtään kaupaksi, ihan vain siksi, että eivät osaa sitä myydä. Pitäisi olla joku agentuuri.
Tein viime viikolla materiaalia omaa myyntityötäni varten. Otin siis lusikan kauniiseen käteen ja totesin, että pätee ne samat säännöt minuun kuin muuhunkin. Jotain tarttee tehdä, että jotain saa aikaiseksi ja paras tehdä se kunnolla. Laitoin siis portfolion kuntoon, vastaamaan paperiversiota, jota myös korhustin. Tein myös pienen läpyskän jaettavaksi. Paperiportfolio ja läpykät on painossa, kortteja teinkin jo jokin viikko sitten.
Yksi kilpailujuttukin on tekeillä, kiinnostava juttu, koskee nimittäin apuvälineitä. Sitä on kiva pohdiskella.
tiistai 6. elokuuta 2013
Free- vai palkkatyö?
Kas siinäpä pulma. Ollako vai eikö olla? Tämä on ollut minun kesäpulmani. Kesän mietin ja nyt olisi johtopäätösten aika.
MITÄ LÖYTYY?
Onko todennäköisempää, että työllistyisin freenä vai "normaaliin" palkatyöhön? Ennen opiskeluja tein pitkään freetöitä ja se toimi hyvin. Joskus töitä oli enemmän ja joskus vähemmän, mutta aina oli jotain kuitenkin. Tosin silloiset vakiasiakkaat ovat kadonneet, kun olin pari vuotta ulkomailla ja kaikkiaan viisi opiskelemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Toisaalta, jos ei ole freeasiakkuuksia, niin eipä ole sitä vakityötäkään nyt. Kumpaa siis olisi helpompi hankkia? Tuurikysymys, sanoisin. Freetöitä on ollut nyt kesälläkin, mutta liian vähän, jotta sillä pärjäisi.
SAAKO RAHAA?
Siis riittävästi? Palkkatyössä pitää keskustella kerran ja sitten se raha tulee kuin Manulle illallinen, joka kuukausi, indeksikorotuksineen ja lomarahoineen, sinä päivänä kuin pitääkin. Joitakin suosituksia ja minimeitäkin on määritelty. Freenä rahaa tulee, kun joku maksaa laskun. Valitettavan usein joutuu keskustelemaan siitä, miksi freen tuntihinta on suurempi kuin vakituisen työntekijän. Sehän tietysti johtuu siitä, että free maksaa palkkiostaan myös vapaapäivät, työvälineet ja -tilat ja hoitaa "toimistohommat" eli markkinoinnin, laskutuksen jne. Jotain pitäisi jäädä palkkaakin. Tosin näin lama-aikaan voi palkkatyössäkin olla vaikeaa neuvotella palkasta, kun tekijöitä pönkeää ovista ja ikkunoista. Omaa osaamistaan ja sen arvoa on vaikea arvottaa ennen kuin se on koeteltu. Tämä on varmaan persoonakysymys, sillä joillekin se on helpompaa kuin toisille, itselleni on helpompaa antaa töiden puhua puolestaan. Toisaalta freenä palaute on aina suora: kun raha läpsähtää tilille, työ on ollut hintansa väärti. Jos keikka menee liian halvalla, seuraavan tarjouksen osaa tehdä paremmin. Rahan lisäksi palkkatyössä on myös työterveyshuolto. Freenä pitää tienata sen verran, että on varaa mennä lääkärille tarvittaessa ja pitää sairaspäivä, jos flunssa iskee.
MISTÄ TYKKÄISIN?
Freenä on ollut kiva työskennellä, kun saa olla asiakkaiden kanssa. Toisaalta palkkatöissä on yleensä työyhteisö. Työkaverit on se juttu, jota olen kaivannut freetyössä. Välillä olenkin työskennellyt jonkin toimiston kyljessä ihan vain siksi, että on mukavaa olla työkavereiden kanssa. Sellaista minulla ei nyt juuri ole, vaan työhuoneeni on kotona, mutta mikä estää sellaisen hankkimisessa? Työnjohto on molemmissa: palkkatyössä esimies, mukava tai ei, freetyössä asiakas, mukava tai ei. Freetyössä tietysti vaihtelevampi, eli jos ei tykkää asiakkaasta, voi tehdä duunit toisille. Ei tosin ole tullut niin ikävää tyyppiä vielä vastaan. Esimiestä ei kuitenkaan ihan niin helposti voi vaihtaa, silloin kun menee koko duuni vaihtoon.
SIINÄPÄ SE.
Taidan panostaa näihin freetöihin. Jos oikein kiva palkkatyö olisi tarjolla, voisin hakea, mutta ei varmaankaan kannata sen löytymiseen panostaa. Siispä puhelin laulamaan ja duunia hankkimaan!
MITÄ LÖYTYY?
Onko todennäköisempää, että työllistyisin freenä vai "normaaliin" palkatyöhön? Ennen opiskeluja tein pitkään freetöitä ja se toimi hyvin. Joskus töitä oli enemmän ja joskus vähemmän, mutta aina oli jotain kuitenkin. Tosin silloiset vakiasiakkaat ovat kadonneet, kun olin pari vuotta ulkomailla ja kaikkiaan viisi opiskelemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Toisaalta, jos ei ole freeasiakkuuksia, niin eipä ole sitä vakityötäkään nyt. Kumpaa siis olisi helpompi hankkia? Tuurikysymys, sanoisin. Freetöitä on ollut nyt kesälläkin, mutta liian vähän, jotta sillä pärjäisi.
SAAKO RAHAA?
Siis riittävästi? Palkkatyössä pitää keskustella kerran ja sitten se raha tulee kuin Manulle illallinen, joka kuukausi, indeksikorotuksineen ja lomarahoineen, sinä päivänä kuin pitääkin. Joitakin suosituksia ja minimeitäkin on määritelty. Freenä rahaa tulee, kun joku maksaa laskun. Valitettavan usein joutuu keskustelemaan siitä, miksi freen tuntihinta on suurempi kuin vakituisen työntekijän. Sehän tietysti johtuu siitä, että free maksaa palkkiostaan myös vapaapäivät, työvälineet ja -tilat ja hoitaa "toimistohommat" eli markkinoinnin, laskutuksen jne. Jotain pitäisi jäädä palkkaakin. Tosin näin lama-aikaan voi palkkatyössäkin olla vaikeaa neuvotella palkasta, kun tekijöitä pönkeää ovista ja ikkunoista. Omaa osaamistaan ja sen arvoa on vaikea arvottaa ennen kuin se on koeteltu. Tämä on varmaan persoonakysymys, sillä joillekin se on helpompaa kuin toisille, itselleni on helpompaa antaa töiden puhua puolestaan. Toisaalta freenä palaute on aina suora: kun raha läpsähtää tilille, työ on ollut hintansa väärti. Jos keikka menee liian halvalla, seuraavan tarjouksen osaa tehdä paremmin. Rahan lisäksi palkkatyössä on myös työterveyshuolto. Freenä pitää tienata sen verran, että on varaa mennä lääkärille tarvittaessa ja pitää sairaspäivä, jos flunssa iskee.
MISTÄ TYKKÄISIN?
Freenä on ollut kiva työskennellä, kun saa olla asiakkaiden kanssa. Toisaalta palkkatöissä on yleensä työyhteisö. Työkaverit on se juttu, jota olen kaivannut freetyössä. Välillä olenkin työskennellyt jonkin toimiston kyljessä ihan vain siksi, että on mukavaa olla työkavereiden kanssa. Sellaista minulla ei nyt juuri ole, vaan työhuoneeni on kotona, mutta mikä estää sellaisen hankkimisessa? Työnjohto on molemmissa: palkkatyössä esimies, mukava tai ei, freetyössä asiakas, mukava tai ei. Freetyössä tietysti vaihtelevampi, eli jos ei tykkää asiakkaasta, voi tehdä duunit toisille. Ei tosin ole tullut niin ikävää tyyppiä vielä vastaan. Esimiestä ei kuitenkaan ihan niin helposti voi vaihtaa, silloin kun menee koko duuni vaihtoon.
SIINÄPÄ SE.
Taidan panostaa näihin freetöihin. Jos oikein kiva palkkatyö olisi tarjolla, voisin hakea, mutta ei varmaankaan kannata sen löytymiseen panostaa. Siispä puhelin laulamaan ja duunia hankkimaan!
perjantai 2. elokuuta 2013
Lukukausimaksuista tunteella
Suomen Kuvalehdessä tänään julkaistussa Tiina Raevaaran blogissa suomitaan yliopistojen lukukausimaksukokeilua ( http://suomenkuvalehti.fi/blogit/tarinoita-tieteesta/yliopistojen-lukukausimaksukokeilu-epaonnistui ). Kirjoituksessa kerrotaan, että lukukausimaksuja on kokeiltu kolmessa yliopistossa englanninkielisissä maisteriohjelmissa, jossa EU/ETA-alueen ulkopuoliset opiskelijat ovat joutuneet maksamaan opinnoistaan. Lähes kaikille oli kuitenkin myönnetty stipendi opintomaksuja varten.
Oliko tuossa kokeilussa mitään järkeä? Määrätään maksu ja annetaan rahat sen maksamiseen. Yhtä tyhjän kanssa. Itsekin ulkomailla opiskelleena huomasin, että lukukausimaksut saivat opiskelijat suhtautumaan eri tavalla opintoihinsa. Maksut lisäsivät motivaatiota, koska rahaa harvalla on liikaa. Toisaata jotkut joutuvat keskeyttämään, kun rahat loppuvat. Monet vaativat kursseilta enemmän, koska maksavat siitä.
Italiassa kävin erinomaisen tuotemuotoilukurssin. Kurssin aluksi teimme harjoituksia paperista, josta meidän piti tehdä erilaisia ilmiöitä, muuttaa materiaalia ja sen tarkoituista. Tein kontrastia ja jatkuvuutta ilmentävät työt. Tämä oli vain pieni ajatuksia suuntaava lämmittelytehtävä, joka johti uudenlaiseen ajatteluun ja oli minusta pedagogisesti erinomainen harjoitus. Italialaiset, jotka maksoivat kalliita lukukausimaksuja, olivat kauhuissaan: jos iskä kuulee tästä, se ei kyllä suostu enää rahoittamaan tätä!
Italiassa opiskelukaverit olivat lähes kaikki varakkaista perheistä. Politecnicon Design-osastolle pyrkiville oli pääsykoe, jossa oli kysytty lähinnä yleissivistystä mittaavia kysymyksiä. Pyrkiessäni Taikiin valintakokeet olivat aika paljon tiukemmat, joskaan yleissivistystä ei kyselty vaan kokeet painottuivat ideointiin ja visuaaliseen esittämiseen. Politecnicon suurin karsinta oli perheen varallisuudessa. Myöskään vanhempia opiskelijoita ei juurikaan ollut. Kampuksella tallaavista neljästätuhannesta opiskelijasta lisäkseni yksi keski-ikäinen maisteritutkintoa suorittava osui kohdalle ja yksi kolmikymppinen. Opintotukijärjestelmää ei ollut, mutta koulu tarjosi osa-aikatöitä vähävaraisille opiskelijoille opintotoimistossa ja vähävaraisilla oli mahdollisuus anoa alennusta. Silti hyväosaisuus paistoi opiskelijoista kauas.
Taikissa kanssani opiskelleiden taustat olivat moninaiset. Kaikista yhteiskuntaluokista ja monen ikäisiä, enemmän ja vähemmän varoissaan olevia opiskelijoita. Ulkomaalaisia oli maisteriopinnoissa paljon. Maisteriopinnot olivat englanninkieliset ja moni oli kotoisin Aasiasta. Näistä kaukomailta tulleista muodostui kansainvälinen ilmapiiri, jossa suomalaisetkin opiskelijat kansainvälistyivät. Kaikki oppivat toistensa työskentelystä ja arvoista. En usko, että Suomeen tulleet design-opiskelijat olivat vähävaraisia tai heidän kouluttamisensa vertautuisi kehitysapuun (vrt. SK:n blogi), mutta en myöskään usko, että he olisivat valinneet syrjäisen Suomen opiskelupaikakseen, ellei opiskelu olisi ollut ilmaista. Sinänsä olisi varmasti hyvää kehitysapua tarjota kehittyvien maiden nuorille opiskelupaikkoja.
Suomalaisessa systeemissä on myöskin mahdollista vaihtaa alaa ja opiskella laaja-alaisemmin. Hyvin monet vaihtavat koulutussuuntaa vuoden opintojen jälkeen. Se on minusta kansantaloudellisesti tuhlausta, hirvittävän kallista opinto-ohjausta, mutta yksilön kannalta varmasti hyvä valinta. Useammalta alalta perustietoja hankkineena on varmasti laajempi näkemys lopulliseen alaansa, varsinkin, jos alat jotenkin tukevat toisiaan. Näin saamme myöskin poikkitieteellisiä ajattelijoita, jotka tekevät varmasti hyvää myös kansantaloudelle.
Minä en kannata lukukausimaksuja. Meillä ei ole varaa hukata niiden ihmisten lahjoja, joilla ei ole varaa lukukausimaksuihin. Nyt meillä on edes jonkinlainen, joskin niukka, taloudellinen mahdollisuus opiskella haluamansa tutkinto vanhempien varallisuudesta tai painostuksesta riippumatta. Se tuottaa itsenäisiä kansalaisia, jotka jo nuorena ovat ottaneet taloudellisen vastuun itsestään. Ulkomaalaisille määrätty maksu lopettaisi kansainvälisen toiminnan melkolailla kokonaan. Nyt ulkomaalisten opiskelu Suomessa auttaa niitä suomalaisia opiskelijoita, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä vaihto-opintoihin. Näin he voivat saada kokemusta ulkomaalaisten kanssa työskentelemisestä sekä arvokkaan opin itsekseen pärjäämisestä ilman vanhempien tukea.
Oliko tuossa kokeilussa mitään järkeä? Määrätään maksu ja annetaan rahat sen maksamiseen. Yhtä tyhjän kanssa. Itsekin ulkomailla opiskelleena huomasin, että lukukausimaksut saivat opiskelijat suhtautumaan eri tavalla opintoihinsa. Maksut lisäsivät motivaatiota, koska rahaa harvalla on liikaa. Toisaata jotkut joutuvat keskeyttämään, kun rahat loppuvat. Monet vaativat kursseilta enemmän, koska maksavat siitä.
Italiassa kävin erinomaisen tuotemuotoilukurssin. Kurssin aluksi teimme harjoituksia paperista, josta meidän piti tehdä erilaisia ilmiöitä, muuttaa materiaalia ja sen tarkoituista. Tein kontrastia ja jatkuvuutta ilmentävät työt. Tämä oli vain pieni ajatuksia suuntaava lämmittelytehtävä, joka johti uudenlaiseen ajatteluun ja oli minusta pedagogisesti erinomainen harjoitus. Italialaiset, jotka maksoivat kalliita lukukausimaksuja, olivat kauhuissaan: jos iskä kuulee tästä, se ei kyllä suostu enää rahoittamaan tätä!
Italiassa opiskelukaverit olivat lähes kaikki varakkaista perheistä. Politecnicon Design-osastolle pyrkiville oli pääsykoe, jossa oli kysytty lähinnä yleissivistystä mittaavia kysymyksiä. Pyrkiessäni Taikiin valintakokeet olivat aika paljon tiukemmat, joskaan yleissivistystä ei kyselty vaan kokeet painottuivat ideointiin ja visuaaliseen esittämiseen. Politecnicon suurin karsinta oli perheen varallisuudessa. Myöskään vanhempia opiskelijoita ei juurikaan ollut. Kampuksella tallaavista neljästätuhannesta opiskelijasta lisäkseni yksi keski-ikäinen maisteritutkintoa suorittava osui kohdalle ja yksi kolmikymppinen. Opintotukijärjestelmää ei ollut, mutta koulu tarjosi osa-aikatöitä vähävaraisille opiskelijoille opintotoimistossa ja vähävaraisilla oli mahdollisuus anoa alennusta. Silti hyväosaisuus paistoi opiskelijoista kauas.
Taikissa kanssani opiskelleiden taustat olivat moninaiset. Kaikista yhteiskuntaluokista ja monen ikäisiä, enemmän ja vähemmän varoissaan olevia opiskelijoita. Ulkomaalaisia oli maisteriopinnoissa paljon. Maisteriopinnot olivat englanninkieliset ja moni oli kotoisin Aasiasta. Näistä kaukomailta tulleista muodostui kansainvälinen ilmapiiri, jossa suomalaisetkin opiskelijat kansainvälistyivät. Kaikki oppivat toistensa työskentelystä ja arvoista. En usko, että Suomeen tulleet design-opiskelijat olivat vähävaraisia tai heidän kouluttamisensa vertautuisi kehitysapuun (vrt. SK:n blogi), mutta en myöskään usko, että he olisivat valinneet syrjäisen Suomen opiskelupaikakseen, ellei opiskelu olisi ollut ilmaista. Sinänsä olisi varmasti hyvää kehitysapua tarjota kehittyvien maiden nuorille opiskelupaikkoja.
Suomalaisessa systeemissä on myöskin mahdollista vaihtaa alaa ja opiskella laaja-alaisemmin. Hyvin monet vaihtavat koulutussuuntaa vuoden opintojen jälkeen. Se on minusta kansantaloudellisesti tuhlausta, hirvittävän kallista opinto-ohjausta, mutta yksilön kannalta varmasti hyvä valinta. Useammalta alalta perustietoja hankkineena on varmasti laajempi näkemys lopulliseen alaansa, varsinkin, jos alat jotenkin tukevat toisiaan. Näin saamme myöskin poikkitieteellisiä ajattelijoita, jotka tekevät varmasti hyvää myös kansantaloudelle.
Minä en kannata lukukausimaksuja. Meillä ei ole varaa hukata niiden ihmisten lahjoja, joilla ei ole varaa lukukausimaksuihin. Nyt meillä on edes jonkinlainen, joskin niukka, taloudellinen mahdollisuus opiskella haluamansa tutkinto vanhempien varallisuudesta tai painostuksesta riippumatta. Se tuottaa itsenäisiä kansalaisia, jotka jo nuorena ovat ottaneet taloudellisen vastuun itsestään. Ulkomaalaisille määrätty maksu lopettaisi kansainvälisen toiminnan melkolailla kokonaan. Nyt ulkomaalisten opiskelu Suomessa auttaa niitä suomalaisia opiskelijoita, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä vaihto-opintoihin. Näin he voivat saada kokemusta ulkomaalaisten kanssa työskentelemisestä sekä arvokkaan opin itsekseen pärjäämisestä ilman vanhempien tukea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)