Pätkiä ja silppua päivälliseksi

Sunnuntain Hesarissa oli sivulla A8 juttua matalapalkkatöistä, nuorten työllistymisestä ja hanttihommien tekemättäjäämisestä. Jutussa siteerataan Juhana Vartiaista, joka ehdottaa alempien tuloluokkien tuloveron poistamista kokonaan. Freelancerina näen ehdotuksessa laajempiakin vaikutuksia. Olisi kiinnostavaa tietää, paljonko verokertymää saadaan vaikkapa alle 2000 euron palkoista ja paljonko näistä veroista palautuu tulonsaajille toimeentulotukena tai muina tuloperustaisina sosiaalietuuksina. 

Monessa yhteydessä pohditaan, miten saataisiin yhteiskuntaan toimeliaisuutta. Sanotaan, että työttömät eivät ota työtä vastaan, koska sillä ei tule yhtä hyvin toimeen kuin toimeentulotuella. Sanoisin pikemminkin, että työtä tekemällä tulee yhtä huonosti tai huonommin toimeen. Kun työtön ottaa tilapäistyön vastaan, pysähtyy työttömyysturvan maksatus siihen saakka, kunnes palkka on maksettu, kuitit ja sopimukset toimitettu ja työvoimaviranomainen tehnyt päätöksen työttömyysturvan jatkamisen mahdollisuudesta. Tähän voi mennä useita viikkoja. Korvaukset maksetaan toki takautuvasti, mutta kun kyse on vähävaraisten ihmisten toimeentuloon myönnetystä tuesta, oletettavasti korvauksen saajalla ei ole säästöjä, millä rahoittaa odotusaika. Takautuvasti ei voi syödä. Tämä estää tehokkaasti tilapäistyön tekemisen, vaikka se olisikin työllistymisen kannalta järkevää. Sama byrokraattinen viikkojen odotus on edessä, vaikka saatava palkka olisi vain joitakin kymppejä. Lisäksi työn tekemisestä koituu mm. matkakuluja. 

Verottaja pähkäilee, miten verottaa aikapankkilaisia tai Malmin sukkamummoja. Samalla monet itsensätyöllistäjät, kuten käsityöläiset, freetoimittajat ja -valokuvaajat, graafikot ja fillarinkorjaajat painivat epätasaisen toimeentulon ja kovien verojen välissä. Jos pienimmät tulot vain jätettäisiin huomiotta, monella olisi mahdollisuus parantaa toimeentuloaan ja se aktivoisi yrittämään. Kannattaisi tehdä pikkuhomma. Sitten, jos hyvin käy, pikkuhommista kasvaisi toimeentulo, josta pystyisikin maksamaan veroa. 

Työvoimaviranomainen on hanakasti luokittelemassa freetyötä yrittäjyydeksi. Nyt katsotaan osuuskuntien kautta laskutettu työ yrittäjätyöksi, joka ei kartuta työttömyystukeen tarvittavaa työssäoloaikaa. Viranomaisilla tuntuu olevan tarve kasvattaa eroa yrittäjyyden ja työntekijyyden välillä, kun minusta tuota eroa pitäisi ehdottomasti kaventaa. Miksi en ole yrittäjä? Siksi, että yrittäjällä ei ole sosiaaliturvaa, enkä voi olla varma, että toimeentuloni olisi jatkuvasti turvattu ilman. Voi koittaa jakso, jolloin vaikkapa työkykyni heikkenee tai työt vähenevät suhdanteiden vuoksi. Koska minulla ei ole rikasta sukua taustaturvanani, minulla ei ole varaa ottaa riskiä. Nälkä ja vilu pelottavat. 

Ehdottaisin, että kuunneltaisiin Vartiaista. Samalla voitaisiin kuunnella myös pätkä- ja silpputyöläisiä ja itsensätyöllistäjiä. Jälkimmäisiä haluttaisiin kohdella yhteiskunnan taholta yhdenvertaisesti suuryritysten kanssa, joka ei tunnu reilulta. Yrittäjyyden ja työntekijyyden välistä rajaa pitäisi loiventaa parantamalla itsensätyöllistävien sosiaaliturvaa. Silloin köyhäkin uskaltaisi yrittää. 

Lyhyempi työaika

Taloussanomissa oli CNN:ltä lainattu juttu, jossa pohditaan nelipäiväisen työviikon vaikutuksia. Olen myös miettinyt lyhyemmän työajan vaikutuksia omassa työssäni. Freelancerina olen voinut rytmittää työni omaan elämääni sopivaksi ja se on usein tarkoittanut sitä, että teen töitä pätkissä pitkin päivää. Tunteja kertyy "tehotunteina" laskettuna viisi tai kuusi päivässä. Se ei tarkoita, ettenkö tekisi enempää, mutta näiden tehotuntien aikana istun nenä kiinni ruudussa. Keskeytän tehotyöskentelyn aika-ajoin, jolloin käyn lenkillä, täytän tiskikonetta tai lajittelen pyykkiä. Toisin sanoen lepuutan aivojani. Jos olisin toimistossa, istuisin kahvilla tai juoruilisin työkavereiden kanssa. Silloin ne ajatukset kypsyvät.

Tuossa lehtijutussa kerrottiin, että nelipäiväistä viikkoa tekevät olivat tehokkaampia ja paremmalla tuulella. Heillä oli aikaa myös perheille ja harrastuksille. Aikaa palautua ja pohtia. Ajattelevaa työtä tekevä ei voi jättää aivoja narikkaan lähtiessään töistä. Työasiat surraavat takaraivossa myös vapaalla. Se ei ole välttämättä huono asia, jos se ei johda ylikuormittumiseen. Usein kuitenkin tuntuu, että työelämä (ja moni muukin asia yhteiskunnassa) on viritetty siten, että se juuri ja juuri toimii, kun kaikki on hyvin. Koska elämme reaalimaailmassa, kaikki ei ole koskaan hyvin. Silloinkin, kun asiat ovat keskimääräisen hyvin, jokin asia sakkaa; joku työntekijä on sairaana, jollain on eroprosessi menossa, jonkun läheinen on juuri kuollut. Inhimilliset asiat vaikuttavat, eikä sellaisessa tilanteessa keppi auta enempää kuin porkkanakaan. Ei myöskään potkut. Tilanteita tulee jokaisen elämään väistämättä ja ne menevät ohi. Jälkeenpäin usein osataan arvostaa sitä, että työyhteisö on antanut aikaa ja joustanut tarvittaessa.

Lyhyempää työaikaa tekevällä on luonnollisesti enemmän joustovaraa oman elämänsä järjestelyyn. Meillä on lyhyempää työaikaa tekevistä myös pitkästi kokemusta pienten lasten äideistä, jotka valitettavan usein tekevät samat työt kuin täyttä aikaa tehdessään, mutta pienemmällä palkalla. Näin tehokkuuteen kannustetaan!