Pink Panther ja Metsän väki

Muotoilu alana sai kerralla kaiken mediahuomion, kun Isola oli kopioinut Marimekon kuosiin kuvat ukrainalaiselta kansantaiteilijalta. Tulee väkisinkin mieleen, että miksi ihmeessä? Hänen kommenteistaan huokui vilpittömyys (tilanteeseen sopivasti), että hänestä ne olivat ihania ja hän halusi jakaa ne kaikkien kanssa. Osoittaa tosin erittäin heikkoa ammattitaitoa kopioida toiselta yksi yhteen. Olisihan siitä alkuperäisestä voinut ottaa jotakin fiiliksen luovaa ja ja koota siitä sitten omanlaisensa kuvio. Toivottavasti kyseessä oli vain jokin lapsus ajattelussa, vaikka vaikea tätä on ajatella. Onko näin, että nimeä on saatu suvulta, mutta ideoita ei riitäkään työhön?

Taitavat vanhemmat eivät takaa lasten taitavuutta, vaikka eivät tietysti sitä estäkään. Monesti muulloinkin olen toivonut, että ihmisiä arvosteltaisiin heidän omien tekemistensä kautta, eikä heidän vanhempiensa. Myös muotoilun alalla on paljon ihmisiä, joiden vanhemmat tavalla tai toisella ovat samalla alalla. Taiteellisessa perheessä on voinut saada oppia ja kannustusta tekemiseen, mutta toisaalta on voinut tulla lapsen taitotasolla verratuksi suuriin mestareihin ja sitä kautta mitätöidyksi. On voinut saada valmiiksi poljetun polun, mutta on voinut saada rasitteetkin. 

Monilla "alalle syntyneillä" on rasitteita, jotka kahlitsevat tekemistä. On esimerkiksi ennakkoluuloja jonkin fontin käytöstä tai jonkin värin käytöstä. Kuitenkin lähes kaikki elementit ovat hyviä jossain, sillä kyse on kokonaisuudesta. Sama väri esimerkiksi voi jossain ympäristössä olla tosi ällö, mutta toisessa paikassa raikas ja kaunis. Jos on päättänyt, että pinkki on paha, niin se rajoittaa suunnittelua. Ei olisi Pink Pantteria ilman pinkkiä. 

Portfoliota tekemässä

Kuinka monta kertaa olenkaan tehnyt tuon portfolion… tai ainakin aloittanut? Vanha on jo niiiin wanha, että suorastaan huutaa uusimista, mutta kelläs ne risat kengät ois ellei suutarilla. Vika on siinä, että en osaa päättää, mitä kaikkea sinne laittaisin ja missä järjestyksessä. Niin ja mitä EN laittaisi. Ensin mulla on aivan loistava idea, sitten alkaa puurtaminen ja sitten keksin, että ei se olekaan yhtään hyvä idea vaan pitää olla jotain muuta ja sitten iskee turnajaisväsymys enkä jaksa enää. Pikkuisen olen taas huomannut, että kärsivällisyys ei tahdo riittää, kun tuo oma portfolio ei tunnu ollenkaan niin tärkeältä hommalta kun se on itselle tehtävä. Pöh. Täytynee jatkaa puurtamista, jotta valmista joskus tulee.
Jotain kuitenkin sain tehtyä, nimittäin uuden kesämekon :o) Hianon.

Voi hyvänen aika!

Varsinkin aika, sehän kävi niin, että lupaavasti aloittamani blogi jäi pitkäksi aikaa lillumaan. Kevät oli melkoisen kiireinen jokseenkin raskaan talven jälkeen ja oli priorisoitava mielenterveyden vuoksi.
Viimeiset viisi kuukautta olen ollut muotoilijana tuotekehitysprojektissa. Kieltämättä projekti on ollut silmiä avaava. Työ sinänsä on ollut vain vähän sitä, mitä itse pidän muotoiluna. Olen kyllä suunnitellut uutta tuotetta, mutta sellainen suuremman mittakaavan tarkastelu, joka on muotoilulle tyypillistä, on puuttunut. Aloittaessani toivoin, että saisin harjoitella mallintamista ja sitä on kyllä ollut aika paljon – minusta on tulossa Rhinoceros-guru hyvää vauhtia :o)
Toinen mielenkiintoinen seikka työssä on "insinöörikulma". Muut projektiin osallistuvat ovat tekniikan miehiä, aloina ohjelmointi, automaatio ja muut insinööriltä kuulostavat alat. Koko ajattelu on mielenkiintoisesti erilaista. Kun puhumme vaikkapa toiminnallisuudesta, kaveri saattaa ajatella sitä, miten se kootaan, minkälainen ohjelmisto siellä on ja miten ohjelmisto on rakennettu. Minä taasen ajattelen, miten loppukäyttäjä mahtaa pitää sitä kädessään ja mitä hän mahtaa ajatella, kun laite vilkkuu.
Jätän tämän jutun tähän, sillä muuten kirjoitan koko yön, enkä jaksa enää puoleen vuoteen kirjoittaa sanaakaan. Kuten joogatessa: vähän on hyvä. Palataan aiheeseen.