Onnistumisen resepti

Jack Welch, entinen GE:n toimitusjohtaja, antoi menestyksen reseptiksi "Hieno elämä on sellainen, että teet täysillä mitä ikinä teetkin. En pidä haalimisesta, vähän tuota ja vähän tätä. Mitä ikinä valitsetkin, tee se täysillä, älä jää sivuun. Älä ole arvostelija." (Taloussanomat 28.9. Elina Ranta). Welch on melko kiistatta onnistunut elämässään. Tämä onnistuminen tuli jo aamulla Hesaria lukiessa mieleen, kun näin kustantajan ilmoituksen, jossa onniteltiin Mauri Kunnasta tiedonjakopalkonnon johdosta. Nämä kaksi sankaria painivat aivan eri lajeissa, mutta kumpikin on selvästi löytänyt oman alansa ja saanut siitä itselleen elämänuran. 

Olen samaa mieltä, että mitä ikinä teetkin, kannattaa tehdä se täysillä. Sivusta katsominen ja toisten arvostelu ei ole hedelmällistä. Arvostelulla ymmärrän negatiivista julkista puhetta. Sensijaan toisten töiden analysointi ja parempaan pyrkiminen on minusta oikein hyvästä. Toinen asia, josta olen hieman eri mieltä Welchin kanssa, on haaliminen. Itse haalin kaikenlaista osaamista, enkä näe sitä haitallisena, päinvastoin. Tosin tässä saattaa olla alakohtainen ero: talousihmisen pitää varmaankin fokusoitua tarkemmin, kun taas muotoilijalle on ihan hyvästä kyetä ymmärtämään asioita laajemmin, jotta pystyisi luomaan rajoja rikkovia uusia ajatuksia. 

On mieltä lämmittävää nähdä ihmisiä, jotka viihtyvät työssään. Liian usein näkee heitä, jotka eivät viihdy. Tuossa samassa Welchistä kertovassa jutussa viitattiin ihmisten lokerointiin hyviksiin ja pahiksiin. Hyviksille annetaan palkkioita, pahiksille kenkää. Tuo on minusta yksisilmäistä, eikä meillä Suomessa ole varaa hukata "heikomman aineksen" luovuutta ja kykyjä. Niin monesti voidaan nähdä, miten pienistä asioista ihmiset joko painuvat maan rakoon ja halvautuvat henkisesti, tai sitten saavat aivan mieletöntä potkua tekemiselleen ja yltävät uskomattomiin saavutuksiin. Jo koulussa alkaa usein se kierre, jossa toiset menestyvät ja toiset jäävät jalkoihin. Kyse ei ole pelkästään lahjakkuudesta, sillä hyvin menestyvissä näyttää olevan yhtä lailla lahjakkaampia ja lahjattomampia kuin heikommin menestyvisäkin. Lahjakkuus toki helpottaa menestystä, mutta ei takaa sitä. Samoin vähemmät lahjat eivät estä menestymistä, vaikka vaikeuttavatkin sitä. 

Mitä tehdä? Mitäs jos kannustettaisiin lapsia jo kotona ja koulussa? Jos kotoa ei ole saanut kannustusta, koulu voisi paikata. Jos kotona on hehkutettu vähän liikaakin, koulu voisi tasoittaa ja osoittaa, että olet hyvä, mutta huomaathan, että muutkin ovat hyviä. Eipä kolaus olisi niin kova heti aikuisuuden kynnyksellä. Mitäs jos jokainen lapsi voisi jo koulussa kokea olevansa hyvä jossakin asiassa?

Olen huomannut, että jos ihmistä kehutaan jossakin asiassa, hän tekee sen entistäkin paremmin, ilolla ja ylpeydellä. Haukutut päätyvät alisuorittajiksi. Meillä ei ole varaa kasvattaa isoa alisuorittajien kerhoa. 

Työttömien aktivointia

Viime päivinä on kovasti keskusteltu hallituksen kaavailuista työttömien aktivoimiseksi. Viimeaikoina itsekin työttömyysturvaa nauttineena nämä toimet herättävät paljonkin ajatuksia. Parasta on tietenkin se, että asialle halutaan tehdä jotain, ja toisaalta se, että tulee keskustelua.

Vapaa, 300 euron tulo, on hyvä alku. Suunta on oikea, mutta summa pieni. Ehkä näin kuitenkin mahdollinen toteuttaa. Hyvin pienituloisia se ei lohduta, koska summa vähennetään toimeentulotuesta joka tapauksessa. Parempituloisia asiantuntijoita taas se ei lämmitä siksi, että se vastaa vain vajaan päivän tuloa. Jos vain yhden päivän saa kuukaudessa tehdä töitä, se ei paljoakaan aktivoi tai tuo mahdollisuuksia löytää pitempiaikaista työtä. Jos taas tienaa 305 euroa, menee taas tukien laskenta uusiksi ja tuolla 305 eurolla pitää selvitä seuraavat pari–kolme kuukautta, kun viranomaiset laskevat soviteltua päivärahaa. Taisi jäädä vuokra maksamatta?

Vastikkeellinen sosiaaliturva sai aikamoisen täystyrmäyksen lehdissä, vaikka minusta osin suotta. Luin Hesarista, että kyseessä olisi systeemi, jossa työttömän taidot kartoitettaisiin ja sen perusteella hänelle osoitetaisiin työ, jota hän tekisi tunnin tai pari päivässä. Mahdollisesti voisi saada jotain kannustinrahaa tästä. Systeemi vaikuttaa aika työläältä viranomaisille, mutta toisaalta voisi todella hyödyttää työtöntä. Joka päivä pitäisi lähteä ihmisten ilmoille, tekisi jotain hyödyllistä ja silti olisi vielä aikaa hakea niitä oikeita töitä. Jos työ olisi heti aamuisin, olisi tikkana jo kymmenen aikaan tekemässä jotain muuta. Siinä on myös mahdollisuus löytää itsestään uusia kykyjä ja kokeilla uutta alaa, jos oma ala ei työllistäkään.

Työssäkäyntialueen muuttaminen siten, että 1,5 h:n työmatkan piiristä olisi otettava työ vastaan, on taas mielestäni täyttä huttua. Palkan pitäisi olla aika hyvä ja työn kiinnostava, että todellakin haluaisi ottaa työn vastaan noin kaukaa. Työnantaja ei todellakaan halua palkata työntekijää, joka ei halua tulla. Varsinkin, kun mihin tahansa työhön on aina tulijoita. Reilu vuosi sitten, kun palkkasin vanhemmilleni kotiin lähihoitajan, sain parissa päivässä toistakymmentä hakemusta, joista kaikki olivat asiallisia ja jokainen heistä olisi varmasti halunnut tulla töihin. Otin sitten sen, joka asui lähellä. Olisi ollut mielestäni järjetöntä ottaa töihin joku, jonka työmatkaan menee puolitoista tuntia aikaa, jos palkka on alle 2000 kuussa. Vika on siinä, että töitä ei ole. Miksi kukaan haluaisi siihen työpaikkaan jonkun matkojen takaa, kun lähempääkin löytyy hyviä tekijöitä? Työnantaja laskee oitis, että tekijä ei kauaa jaksa niin pitkää työmatkaa. Hyvä juttu esityksessä on se, että työmatka laskettaisiin ajassa, eikä kilometreissä.

Mitäs, jos hallitus vaikka tekisi esityksen itsensätyöllistämisen ja pätkätyön helpottamisesta, työn ja työttömyysjaksojen saumakohtien korjaamisesta, tai vaikkapa työnvälityksen aloittamisesta?

Ahneutta ja toimeentuloa

Eilisessä Hesarissa oli hieno juttu "Omistajan oikeudella" Sunnuntaisivuilla. Se käsitteli lähinnä yritysten tarkoitusta ja voitonjakoa. Jutussa kyseenalaistettiin mm. voiton tavoittelu osakeyhtiöiden ainoana päämääränä. Olen varmaan ennenkin rutissut siitä, miten lyhytnäköistä on voiton maksimointi. Kun tarkastelujaksot ovat neljännesvuoden mittaisia, tavoitteena tietty voitto, palkkiona muhkea bonus, palkkajohtaja tekee mitä vain sirkustemppuja, jotta luvut saadaan kääntymään oikeanlaisiksi. Seuraava kvartaali onkin sitten seuraavan palkkajohtajan päänsärky. Ihmetyttää myös, miksi palkkajohtajalle maksetaan muhkeat bonukset silloinkin, kun firmalla menee huonosti? Tai jos hän saa potkut huonosti hoidetun homman johdosta?

Minusta on ihan oikein, että jos joku keksii hyvän liikeidean, toteuttaa sen ja onnistuu luomaan itselleen vaurautta, on sen kyllä ansainnut. Samoin vaikka tavallaan vaikkapa paperimiehet vahvalla ammattiyhdistysliikkeellä onkin ampunut itseään jalkaan, olen myös sitä mieltä, että jos firma tuottaa hyvin, on reilua jakaa hyvää kaikille portaille. Johtajat eivät yksin tee tulosta, siihen tarvitaan myös hyviä alaisia. Johtajan rooli on vastuullisempi ja merkittävämpi kuin alaisten, siksi johtajan palkkionkin on oltava suurempi. Rajansa silti kaikella!

Tuloerot ovat revenneet Suomessa nopeammin kuin monessa muussa maassa ja syynä on ahneus. Tämä palkkajohtajien kerho jakaa keskenään pestit, sopii keskenään palkat ja hokee julkisuudessa, kuinka on pakko maksaa, jotta hyvät tyypit eivät valuisi maasta pois. Tosiasiassa kukaan ei halua suomalaisia johtajia mihinkään. Eikä ulkomaiset johtajat kaikki ole viisaampia kuin suomalaiset. On hyviä johtajia ja huonoja johtajia, huonoja on myös hyvillä paikoilla ja hyviä huonoilla paikoilla. Lisäksi noisjohtajat tekevät parempaa tulosta kuin miesjohtajat, pienemmällä palkalla, eikä naisia siltikään näy johtopaikoilla. Hyviä johtajia ei siis haluta, vaan halutaan sopivia. Niinkuin meidän Reiska, Leka ja Petu. Valitkaa niistä, maksaa vain parikymmentä tonnia kuussa plus bonukset.

Sitten vielä se yhteiskunnallinen ulottuvuus. Minusta Suomalaisessa yrityskulttuurissa yleisesti ottaen on kova moraali. Veroja maksetaan, maksetaan oikeita palkkoja ja pyritään pitämään työntekijöistä huolta. Se onkin kannattavaa, koska hyvinvoiva työntekijä on myös tuottava työntekijä. Toki heiltä on lupa vaatia myös tulosta. Sitten on nämä muutamat, jotka huutelee tätä pörssimantraa: Ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa. Hesarin jutussa kyseenalaistettiin se osoittamalla, kuinka heterogeeninen joukko osakkeenomistajat ovat ja kuinka ristiriitaiset tavoitteet heillä on. Esimerkkinä esitettiin, että öljy-yhtiö BP:n osakkaalla saattoi olla toimeentulo rantaturismissa kiinni, kun yhtiö pihisteli ympäristövastuissaan ja aiheutti mittavan ympäristökatastrofin. Siinä katastrofissa meni sitten se toimeentulo, kun rannat pilaantuivat. Tuo näkemys johtaa minusta muutenkin laajempaan kokonaisuuteen: Osakkeenomistajat ovat ihmisiä, yhteiskunnan jäseniä ja kansalaisia. Yhteiskunta olemme me. Yhteiskunta tarjoaa työvoimaa, johtajia, maata, teitä, talousjärjestelmiä jne. Kaikki me olemme osa yhteiskuntaa, eikä ole mahdollista erottaa siitä yrityksiä omaksi saarekkeekseen, koska ne eivät ole mitään ilman yhteiskuntaa.

Yritys saa tietysti tuottaa voittoa, eikä se ole edes paheksuttavaa. Voiton mahdollisuus saa ihmiset toimimaan. Osakkaat sijoittavat rahaa voiton toivossa. Työntekijät sijoittavat osaamistaan ja aikaansa rahan vuoksi. Saattavat tehdä jopa vähän enemmän, jos luvassa olisi palkankorotus tai bonus. Yhteiskunta sijoittaa infraa, koulutusta, järjestelmiä ym. saadakseen yhteiskunnan tuottamaan itselleen toimeentuloa. Loppujen lopuksi me kaikki syömme, kulutamme vaatteita ja asumme jossakin, olimme töissä tai emme. Toiset isommalla rahalla kuin toiset, mutta köyhinkin kuluttaa loppujen lopuksi huomattavan summan rahaa perustarpeiden tyydyttämiseen. Jos hänellä ei ole töitä, meidän muiden on kustannettava tuo perustarpeiden vaatima kulutus. On siis edullisempaa saada ihmiset töihin kuin maksaa se kulutus heille meidän muiden töillä.

Yrittäjät ja yrittämisen riskit

Nyt on puhuttu paljon pätkä- ja silpputöistä ja nehän koskevat aina vain suurempaa joukkoa työntekijöistä. Itsekin kuulun siihen joukkoon, samoin kuin moni muukin luovien alojen tekijä: graafikot, valokuvaajat, muotoilijat, kääntäjät ja kirjoittajat, moni meistä on freelanceri, pätkätyöläinen tai toiminimi-ammatinharjoittaja. Samaan nippuun tavallaan tulevat nykyään myös monet matalapalkka-alojen tekijät: tarjoilijat, jätskinmyyjät ja kiireapulaiset.

Luovilla aloilla tilanne on useimmiten oma valinta. Palkkauskin on ollut kohtalaisen hyvä, joten pätkittäisyys ei ole haitannut. Ollaan enemmän yrittäjähenkisiä tekijöitä. Viime vuosina tosin palkkaus monilla luovilla aloilla, etenkin valokuvaajilla ja kääntäjillä, on laskenut hälyttävästi, joten yhä harvemmalla on enää varaa harjoittaa omaa ammattiaan. Perässä ovat kovaa vauhtia tulossa graafikot, joiden määrä on kasvanut paljon nopeammin kuin laatu. Alalle on koulutettu paljon nuoria, jotka osaavat käyttää tietokonetta, mutta eivät tunne painotekniikkaa tai tunne värijärjestelmiä. Kaikkea sellaista voi tietysti oppia, jos intoa ja halua löytyy. Toki myös hyviä tekijöitä on, mutta kirjo on valtava. Kaikki kuitenkin ovat tarjolla, eikä innokkaat, itseoppineet nuoret osaa vielä hinnoitella työtään, eivätkö tosin aina osaa sitä myöskään saattaa loppuun asti. Alan maine laskee. Välillä kuulee, että siskonpoika teki firman nettisivut. Hienot tuli, mutta ei ne toimi ja homma jäi kesken. Olisiko sittenkin kannattanut palkata ammattilainen?

Ravintola-alalla kuulemma käytetään paljon työsopimuksia, joissa työaika on määritelty 0–40 tuntia viikossa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että töitä on tai ei ole ja palkkaa maksetaan sen mukaan. Kuitenkin pitäisi olla käytettävissä, jos kutsu tulee. Tuntipalkoissa ei ole mitenkään huomioitu pätkittäisyyttä. Minun logiikkani mukaan tällaisissa sopimuksissa pitäisi olla korkeampi tuntihinta tai varallaolokorvaus. On vaikea kuvitella, että baarimikko tai tarjoilija olisi tasavertaisesa neuvotteluasemassa työnantajansa kanssa, kun työn ehdoista, palkkauksesta ja varallaolosta sovitaan. Jos töitä ei ole, on otettava kaikki vastaan, mitä saa, jotta voisi turvata toimeentulonsa. Jos kuitenkin sopimus on tuollainen 0–40 h/vko, se ei lupaa mitään. Sensijaan se kielii siitä, että työnantaja on ulkoistanut yrittäjän riskinsä työntekijälle.

Tyypillisesti ajatellaan, että työnantaja ja työntekijä sopivat keskenään työstä ja siitä maksettavasta korvauksesta tasavertaisesti. Usein työnantajalle riski sopimuksessa on, että yksi rekrytointi epäonnistuu. Työntekijälle riski on, että toimeentulo loppuu. Mitä nämä tarkoittavat? Työnantajalle esim. 1/50 työntekijästä ei ole sopiva / ei tule töihin / aiheuttaa ongelmia työyhteisössä tai taloudessa. Työntekijälle asunnon myymistä, perheen hajoamista, lasten huostaanottoa. Riskit ovat aika erilaiset.

Työnantajasta pitää pitää huolta, koska työnantajan pitää pystyä tarjoamaan töitä. Jos taloudelliset riskit ovat liian suuret, työnantaja ei uskalla palkata ketään, teettää liikaa töitä olemassaolevalla henkilöstöllä tai turvautuu sopimusten kiertämiseen, kuten 0–40 h/vko -sopimuksissa tapahtuu. Jos taas työntekijöistä ei pidetä huolta, ihmiset kokevat tulevansa epäreilusti kohdelluiksi, turhautuvat ja kapinoivat. Siksi meillä on hyvinvointivaltio, että hyväosaisten ei tarvitsisi eristää asuinalueitaan piikkilanka-aidoin, vaan jotta hekin voisivat kävellä rauhassa kadulla ja käydä kulmakuppilassa kahvilla ilman pelkoa vähäosaisten hyökkäyksistä. Sitä mahdollisuutta ei todellakaan ole kaikkialla. Viimeisten vuosien, tai paremminkin parin viime vuosikymmenen aikana tuloerot Suomessa ovat kasvaneet käsittämättömän paljon, eikä yhteiskuntarauha ole taattu, jos muutosta ei saada aikaiseksi.

Kaikkien pitäisi saada harjoittaa ammattiaan ja saada siitä riittävä toimeentulo. Ammatin vaihtamisen pitäisi olla helppoa silloin, kun työlle ei ole ostajaa. Pitäisi voida koota toimeentulonsa myös pienemmissä palasissa. Työn tekemisen ei pidä johtaa toimeentulo-ongelmiin.

Puuhastelua ja työtä

Kaduilla kulkee ihan vapaana monenlaista puuhastelijaa. Osa puuhastelee työpaikoilla, osa harrastuksissa, osa muuten vain. Toisinaan puuhastelusta maksetaankin, toisinaan ei. Sitten on niitä, jotka tekevät töitä. Mikä sitten on ero? Puuhastelu on sellaista kevyttä tekemistä, ei kovin tavoitteellista. Pikkuhommien hoitamista. Työ on tavoitteellista.

Joillakin on aika kiire. He ovat useimmiten niitä puuhastelijoita. Koko ajan on puuhaa, eikä valmista tahdo tulla millään. Kiireisimmät eivät useinkaan ole tehokkaimpia. Toisinaan kiireisellä voi kulua puoli tuntia sen selittämiseen, kuinka kamala kiire nytkin juuri on. On siinä puuhaa kerrakseen! Sitten on niitä, jotka saavat paljon aikaan, mutta silti heillä on aina aikaa pysähtyä keskustelemaan ja kuuntelemaan toviksi.

Voisiko noita puuhastelijoita saada tekemään oikeita töitä? Kuka neuvoisi, miten asiat organisoidaan ja kuinka aika riittää? Vai onko ongelma siinä, että puuhastelijat eivät itse tunnista tekemisessään mitään ongelmaa?

Puuhstelu on ihan hyvästä toisinaan. Kotona on mukava puuhastella. Sitä voi ajatella ihan jotain muuta ja samalla tulee vaikkapa pölyt pyyhittyä. Se on puuhastelua. Tai puuhastelee joulukortteja tai ompeluksia. Onhan se kiva, kun saa uden mekon tai nipun joulukortteja.

Tässä lähestytään jo työtä. Ero vain on siinä, että puuhastelu ei tuota. Moni tekee jotain mieleistä puuhaa ja toivoo saavansa siitä elannon, mutta valitettavasti se jää usein puuhasteluksi. Ei siksi, että toiminta ei olisi tavoitteellista, vaan siksi, että lähes samaan lopputulokseen pääsee murto-osan panostuksella jollakin tehokkaammalla tavalla. Esimerkiksi sopii vaikkapa villasukkien kutominen. Se on mukavaa puuhaa, mutta kenelläpä olisi varaa maksaa käsinkudotusta sukkaparista sellaista hintaa, että kutoja saisi edes minimipalkan? Niinpä myytävät, käsinkudotut villasukat maksavat suurinpiirtein saman verran kuin langat sukkapariin lankakaupassa. Kutojalle jää kutomisen ilo. Ihanaa, että joku haluaa puuhastella sukankutimien parissa, muuten minulla varpaat palelisivat.