Nyt on puhuttu paljon pätkä- ja silpputöistä ja nehän koskevat aina vain suurempaa joukkoa työntekijöistä. Itsekin kuulun siihen joukkoon, samoin kuin moni muukin luovien alojen tekijä: graafikot, valokuvaajat, muotoilijat, kääntäjät ja kirjoittajat, moni meistä on freelanceri, pätkätyöläinen tai toiminimi-ammatinharjoittaja. Samaan nippuun tavallaan tulevat nykyään myös monet matalapalkka-alojen tekijät: tarjoilijat, jätskinmyyjät ja kiireapulaiset.
Luovilla aloilla tilanne on useimmiten oma valinta. Palkkauskin on ollut kohtalaisen hyvä, joten pätkittäisyys ei ole haitannut. Ollaan enemmän yrittäjähenkisiä tekijöitä. Viime vuosina tosin palkkaus monilla luovilla aloilla, etenkin valokuvaajilla ja kääntäjillä, on laskenut hälyttävästi, joten yhä harvemmalla on enää varaa harjoittaa omaa ammattiaan. Perässä ovat kovaa vauhtia tulossa graafikot, joiden määrä on kasvanut paljon nopeammin kuin laatu. Alalle on koulutettu paljon nuoria, jotka osaavat käyttää tietokonetta, mutta eivät tunne painotekniikkaa tai tunne värijärjestelmiä. Kaikkea sellaista voi tietysti oppia, jos intoa ja halua löytyy. Toki myös hyviä tekijöitä on, mutta kirjo on valtava. Kaikki kuitenkin ovat tarjolla, eikä innokkaat, itseoppineet nuoret osaa vielä hinnoitella työtään, eivätkö tosin aina osaa sitä myöskään saattaa loppuun asti. Alan maine laskee. Välillä kuulee, että siskonpoika teki firman nettisivut. Hienot tuli, mutta ei ne toimi ja homma jäi kesken. Olisiko sittenkin kannattanut palkata ammattilainen?
Ravintola-alalla kuulemma käytetään paljon työsopimuksia, joissa työaika on määritelty 0–40 tuntia viikossa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että töitä on tai ei ole ja palkkaa maksetaan sen mukaan. Kuitenkin pitäisi olla käytettävissä, jos kutsu tulee. Tuntipalkoissa ei ole mitenkään huomioitu pätkittäisyyttä. Minun logiikkani mukaan tällaisissa sopimuksissa pitäisi olla korkeampi tuntihinta tai varallaolokorvaus. On vaikea kuvitella, että baarimikko tai tarjoilija olisi tasavertaisesa neuvotteluasemassa työnantajansa kanssa, kun työn ehdoista, palkkauksesta ja varallaolosta sovitaan. Jos töitä ei ole, on otettava kaikki vastaan, mitä saa, jotta voisi turvata toimeentulonsa. Jos kuitenkin sopimus on tuollainen 0–40 h/vko, se ei lupaa mitään. Sensijaan se kielii siitä, että työnantaja on ulkoistanut yrittäjän riskinsä työntekijälle.
Tyypillisesti ajatellaan, että työnantaja ja työntekijä sopivat keskenään työstä ja siitä maksettavasta korvauksesta tasavertaisesti. Usein työnantajalle riski sopimuksessa on, että yksi rekrytointi epäonnistuu. Työntekijälle riski on, että toimeentulo loppuu. Mitä nämä tarkoittavat? Työnantajalle esim. 1/50 työntekijästä ei ole sopiva / ei tule töihin / aiheuttaa ongelmia työyhteisössä tai taloudessa. Työntekijälle asunnon myymistä, perheen hajoamista, lasten huostaanottoa. Riskit ovat aika erilaiset.
Työnantajasta pitää pitää huolta, koska työnantajan pitää pystyä tarjoamaan töitä. Jos taloudelliset riskit ovat liian suuret, työnantaja ei uskalla palkata ketään, teettää liikaa töitä olemassaolevalla henkilöstöllä tai turvautuu sopimusten kiertämiseen, kuten 0–40 h/vko -sopimuksissa tapahtuu. Jos taas työntekijöistä ei pidetä huolta, ihmiset kokevat tulevansa epäreilusti kohdelluiksi, turhautuvat ja kapinoivat. Siksi meillä on hyvinvointivaltio, että hyväosaisten ei tarvitsisi eristää asuinalueitaan piikkilanka-aidoin, vaan jotta hekin voisivat kävellä rauhassa kadulla ja käydä kulmakuppilassa kahvilla ilman pelkoa vähäosaisten hyökkäyksistä. Sitä mahdollisuutta ei todellakaan ole kaikkialla. Viimeisten vuosien, tai paremminkin parin viime vuosikymmenen aikana tuloerot Suomessa ovat kasvaneet käsittämättömän paljon, eikä yhteiskuntarauha ole taattu, jos muutosta ei saada aikaiseksi.
Kaikkien pitäisi saada harjoittaa ammattiaan ja saada siitä riittävä toimeentulo. Ammatin vaihtamisen pitäisi olla helppoa silloin, kun työlle ei ole ostajaa. Pitäisi voida koota toimeentulonsa myös pienemmissä palasissa. Työn tekemisen ei pidä johtaa toimeentulo-ongelmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti