Jo jonkin aikaa on väitetty, että omistusasuminen vähentäisi työvoiman liikkuvuutta ja heikentäisi taloutta. Pohjalla lienee amerikkalaisen taloustieteilijän Andrew Oswaldin tutkimus, jossa asiaa katsottiin kansantalouden näkökulmasta. Kaikkia hänen kantojaan ei ehkä voi soveltaa muutenkaan Suomen oloihin, koska taloutemme rakenteet ja koko ovat niin erilaiset. Tosin oma näkemykseni on täysin epä-ekonomistinen.
Itse katson asiaa ihmisen näkökulmasta. Omistusasuminen sopii keskivertoihmisen elämänkaareen hyvin. Ideaalitilanne olisi, jos nuori vielä kotona asuessaan voisi siirtyä työelämään ja säästää ensiasuntonsa oman säästöosan, joka Helsingin seudulla pienasunnosta olisi noin 15–30 000 euroa. Sen säästäminen palkasta ei vie kohtuuttomasti aikaa, jos voi asua ja syödä ilmaiseksi kotona. Ideaalitilanteessa sitten samainen nuori kohtaa kaltaisensa, pikkuyksiöt myydään ja ostetaan perheasunto. Keski-ikään mennessä ollaan jo saatu velkainen unelmien asunto, tai sitten tyydytty vähempään ja velattomaan. Voidaan jo tukea taloudellisesti seuraavaa sukupolvea. Kun eläkkeelle jääminen on ajankohtaista, asumiskulut ovat pienet ja osan asuntovarallisuudesta voi realisoida muuttamalla pienempään asuntoon ja näin saada matkustelurahaa.
Aina ei tietysti käy näin hienosti. Jo alkuun usein nuoret eivät halua jäädä äidin ja isän jalkoihin, vaan muuttavat pois kotoa heti kun rahat riittävät vuokraan. Vuokralla asutaan ainakin opiskeluaika ja sen jälkeen mahdollisesti opintolainan takaisinmaksuaika ja ehkäpä perheen perustamisvaiheen aika, jolloin on äitiyslomia ja isomman asunnon tarvetta. Näissä elämäntilanteissa asuntosäästäminen on haastavaa. Haittapuoli on tietysti se, että tulee tukeneeksi vuokranantajan vaurastumista eikä omaa vaurastumistaan. Samoin nuorten perheenperustamis- ja pätkätyövaiheessa olevien lainansaantimahdollisuudetkin ovat heikot, vaikka samoilla rahoilla maksaisi lainaa kuin vuokraakin.
Työelämän kannalta katsottuna on esitetty, että vuokralla asuvat olisivat herkemmin muuttamassa työn perässä, kun taas omistusasunnoissa asuvat olisivat juurtuneempia. Näkemykseni vuokralaisten herkempään muuttointoon liittyy enemmänkin elämäntilanteeseen kuin asumismuotoon. Vuokralla asuvat ovat useammin perheettömiä, nuoria, vastavalmistuneita, kun taas omistusasunnoissa asuvat ovat vanhempia, vakinaisemmissa työpaikoissa olevia, perheellisiä ihmisiä. Väitän, että muttohalukkuuteen vaikuttaa enemmänkin se, että perheellä on elämä sillä paikkakunnalla. Jos toisella puolisolla on työpaikka ja lapsilla koulut, kaverit ja harrastukset, on paljon vaikeampi muuttaa kuin jos olisi sinkku. Mitä sitten asumismuotoon tulee, väitän, että ainakin Helsingin seudulla vuokralaisen on vaikeampi muuttaa kuin omistusasujan. Vuokra-asuntoja ei ole ollut sataan vuoteen tarpeeksi, jotta vuokralainen voisi olla varma asumisestaan. Kaupungin asuntoihin päässeet eivät uskalla muuttaa pois, koska takaisin on vaikea päästä. Yksityisellä asuvat pelkäävät irtisanomista. Omistusasujilla pelot ovat lähinnä kahden asunnon loukussa, jonka voi välttää myymällä omansa ennen uuden asunnon ostamista. Muut riskit ovat olemattomia. Jopa maksuvaikeuksissa omistusasujan on helpompi neuvotella pankin kanssa kuin vuokralaisen vuokranantajan kanssa. Lainaaja saa lyhennysvapaata, vuokralainen häädön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti