Työ on onnellisuuden lähde, jonka pitäisi olla kaikille itsestäänselvästi elämään kuuluvana. En tarkoita, että kaikilla pitäisi olla virka tai pysyvä työsuhde, mutta ihminen kaipaa hyödyllisyyden tunnetta. Sitä, että on laumalleen merkityksellinen. En yhtään ihmettele, että moni eläkkeelle tai työttömäksi jäänyt masentuu. Toisaalta moni löytää elämälleen jonkin muun sisällön, jossa voi tuntea olevansa laumalleen hyödyksi. Hyödyllisyyttäkin voi olla niin monenlaista. Voi kehitellä uusia, ihmiskuntaa järisyttäviä keksintöjä tai tuottaa iloa läheisille. Kumpikin on hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja. Viime syksynä olin vähällä päästä/joutua muotoilijaksi joulukoristeita ja muuta sisustuskrääsää valmistavaan ja markkinoivaan Weiste-yhtiöön. Silloin kävin aika perusteellisen yksinpuhelun aiheesta, koska ensin ajattelin, että puutarhatonttuja en ainakaan halua muotoilla, turhempaa kuin koriste-esine ei maailmassa voi olla. Sitten tulin ajatelleeksi, että itse asiassa siinä suunnitellaan tulevien polvien lapsuusmuistoja. Mitä muistat lapsuudestasi? Joulut, pääsiäiset ja sunttärijuhlat? Niiden koristeet? Vaalitko kenties mummulta saamaasi jouluenkeliä suvun aarteena? Silläkin asialla on syvempi puolensa. Lienee käymäni sisäinen kamppailu näkynyt haastattelussa asti, sillä en tullut valituksi, vaikka muutoin kaikki asiat tuntuivat osuvan nappiin.
Minulle työssä onnea tuo se, että saan tehdä kokonaisia asioita itsenäisesti. Yksi parhaita työpaikkojani oli 80-90-lukujen taitteessa Helsingin Printing Oy (pieni kirjapaino Hakaniemessä), jossa olin pakettiautonkuljettajana. Tulin aamulla konttorille, katsoin valmiit ja valmistuvat painotyöt ja suunnittelin reitin. Lastasin auton ja läksin rundille. Tapasin asiakkaita, sain suunnitella työni itse, edes kännykkää ei ollut siihen aikaan tsuppareilla. Kunto pysyi hyvänä ja sain olla ulkona. Ainoa heikko kohta oli pieni liksa, mutta sekin varmaan olisi ollut hivenen isompi jos olisin osannut pyytää.
Minulle onnea ei tuo niinkään se, mitä teen, vaan se, miten teen. Kenen kanssa, millaisessa ilmapiirissä ja tunnenko pystyväni siihen. Jos aina on liian kiire tai työ on muuten liian raskasta ja siitä tulee riittämättömyyden tunnetta, se ei voi olla vaikuttamatta. Ilmapiirikin vaikuttaa. Siellä kirjapainossa meillä oli aika temperamenttinen pomo, jonka kitapurje lepatti tuon tuostakin. Kävin sitten kerran hänelle sanomassa, että jos minulle huutaa, niin en saa mitään aikaiseksi, mutta jos nätisti pyytää, niin hoidan mitä vain. Hän otti onkeensa ja joskus näytti punainen raita hiipivän kauluksesta tukanrajaan ja takaisin, mutta hän oli oikein huomaavainen minua kohtaan. Kiitos siitä! Minäkin olen sen jälkeen kovettunut, enkä enää hötkähdä, jos joku aukoo päätään, mutta ei se minusta kivaa ole. Jotkut tosin tuntuvat nauttivan siitä :o)
Nyt minulla on niitä ammatteja ja pätevyyksiä jo useampiakin, mutta oikeastaan olen ihan yhtä tyytyväinen mitä tahansa työtä tehdessäni. Voisin lähteä painotuotteita jakamaan ihan yhtä hyvällä mielellä kuin suunnittelemaan uutta komentosiltaa öljytankkerille. Liksa on eri. Samoin, jos työ olisi jakeluajoa, ehkä kaipaisin vapaa-ajalta jotakin älynystyröitä voimistavaa. Nyt, kun piirtelen koneen ääressä päivät, kaipaan vapaa-ajallani lihaksia voimistavaa.
Nyt lenkille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti